Tänään iski vahvana fiilis, että voisi taas kirjoittaa. Se ajatus on kutkutellut mielessä jo jonkin aikaa, ja ystävän kanssa asiasta jo keskustelinkin. Mietin jopa jo uutta nimeä blogille, mutta mikään ei kuulostanut omaan korvaan hyvältä, joten vanhalla nimellä jatketaan. Näin myös vanhat lukijatkin muistavat ja löytävät takaisin paremmin!
Jokaisella on elämässään ylä- ja alamäkiä. Viime vuoden alussa musta tuntui, että mulla on enemmän niitä alamäkiä. Alaspäin mentiin ja kovaa, mäestä mäkeen. Tai siis näin tuntui mun pään sisällä. Ulkopuolisesti mulla kaikki olikin hyvin. Ja rakkautta riitti ja olinhan mä onnellinenki. Miksi siis surra? Miksi siis masentua.
Kammottava sana, jonka ääneen sanomista välttelin. Kunnes se läsähti päin näköä. Silloin päätin, että jos mun elämä on näin hyvin miten se on, mä haluun että se on yhtä hyvin mun sisällä.
Näistä ajatuksista on nyt reilu vuosi, ja edelleen teen töitä itseni kanssa. Kirjoittaminen on aina tehnyt hyvää mulle ja pidän siitä, vaikkei musta mikskään oikeeksi bloggaajaksi ole. Pidän enemmän oman julkisen päiväkirjan kirjoittamisesta, kun siitä että ottaisin painetta jokaisesta tekstistä, ulkoasusta ja kirjoitusvirheistä.
Yhtäkkiä kuitenkin tuli blokki. Enään ei jaksanut avata konetta bloggerin takia, vaan sometti tavallisesti puhelimella. Lopulta se sitten vain jäi.
Viimeisin teksti on muistaakseni heinäkuulta. Sillon kirjoitin ristiäisistä, kuinka Onni sai virallisen nimensä. Nyt tuo pieni täyttää reilun viikon päästä vuoden. Tämän vuoden sisään on mahtunut paljon, ja sitä aion ihan ensimmäiseksi purkaa ensimmäisten kirjoitusten aikana.
Uusille lukijoille; kiva kun löysit tänne, toivottavasti jäätkin!
Vanhoille lukijoille; tervetuloa takaisin!
