Pelko perseessä

Sitä tuntee ittensä jokseenkin vanhaksi, kun sulta kysytään että "onko sulla verenpainemittari kotona?" Joo onhan mulla. Ja sitähän pitäisi siis nyt käyttää päivittäin.

Syy vaan sattuu olemaan jokin ihan muu kuin vanhuus. 

Mulla todettiin Pyryä odottessa viimeisellä kolmanneksella lievä raskausmyrkytys. Siitä kertoivat korkeat verenpaineet, proteiini kolmella plussalla pissassa sekä jatkuva pieni päänsärky (jota ei loppuvaiheessa edes huomannut kun siihen oli tottunut). Tän myrkytyksen takia sain synnytyksessä antibioottia, sillä se oli nostanut tulehdusarvot korkeelle, ja oli pelko että vauva saisi jonkun tulehduksen. Onneksi ei saanut. Silloin mulle sanottiin, että mun täytyy muistaa levätä jottei mulle tulisi ennenaikaisia supistuksia ja niistä johtuvaa ennenaikaista synnytystä. Jäinkin sairaslomalle hyvissä ajoin töistä, noin kuukausi ennen äitiyslomaa. Pyry syntyikin onneksi vain 5 päivää ennen laskettua aikaa, ja oli kaikinpuolin terve lapsi. 

Kohta mulla alkaa raskauden viimeinen kolmannes, ja mä olen nyt siinä pisteessä, että olen yhden yön viettänyt sairaalassa ennenaikaisten supistusten takia, ja tällä viikolla neuvolassa todettiin jälleen korkeat paineet sekä proteiini yhdellä (onneksi vain yhdellä) plussalla. Tässä levätessä onkin ollut aikaa miettiä, että mitä jos mulle puhkeaa taas raskausmyrkytys? Mä joudun luultavasti suoraan osastolle loppuajaksi. Siis kolmeksi kuukaudeksi makaamaan sairaalaan? Ei kiitos! Samoten, jos ennenaikaisia supistuksia rupeaa taas tulemaan niin sinnehän mut passitetaan. 

Tai mitä jos mulle tuleekin niitä ennenaikaisia supistuksia taas, eikä lääkkeet enään auta niihin? Tää poika painaa viime mittauksen mukaan 680g. Aivan liian pieni. Vaikkakin jokainen viikko kohdussa tuo lisää painoa ja mahdollisuuksia selvitä niin silti olo on skeptinen. Tämä(kin) vauva on kaikkien mittausten mukaan tällä hetkellä vähän pienempi, kuin kuuluisi olla. Niin oli Pyrykin, mutta otti onneksi loppua kohden kasvupyrähdyksen ja syntyessään painoikin hyvin 3380g.

Mun pitäisi olla stressaamatta ja suurinpiirtein vain makaa liikkumatta sängyssä, mutta en vain pysty olla miettimättä näitä asioita. Ja haastavaa tuo paikoillaan pysyminenkin on kun jaloissa pyörii 1-vuotias huomionkipeä äidinpoika. Tosin, onneksi Pyry on jo kovin oma-aloitteinen, osaa leikkiä yksin ja kiivetä sohvalle ja siitä alas turvallisesti joten ei sillätavalla tarvitse perässä juosta.

Suurin toive on, että pikkuveli jaksaa malttaa vielä ainakin kolme kuukautta masussa, ja sitten vasta pääsee katsomaan isoveljeä ja vanhempia<3 Emme mekään malttaisi odottaa hänen näkemistään, mutta täytyy kasvaa isoksi jotta jaksaa touhuta täällä isossa maailmassa!


Ps. Pahoittelen kuvattomia postauksia, ei ole ollut energiaa ja aikaa ottaa järkkärillä kuvia. Ja puhelinkuvia en mielellään tänne enään laita kun menevät isokokoisena ihan pikselimössöksi! Instagrammia päivitän edelleen päivittäin, sieltä saapi seurailla kuvien kera meitä! <3