Sitä tuntee ittensä jokseenkin vanhaksi, kun sulta kysytään että "onko sulla verenpainemittari kotona?" Joo onhan mulla. Ja sitähän pitäisi siis nyt käyttää päivittäin.
Syy vaan sattuu olemaan jokin ihan muu kuin vanhuus.
Mulla todettiin Pyryä odottessa viimeisellä kolmanneksella lievä raskausmyrkytys. Siitä kertoivat korkeat verenpaineet, proteiini kolmella plussalla pissassa sekä jatkuva pieni päänsärky (jota ei loppuvaiheessa edes huomannut kun siihen oli tottunut). Tän myrkytyksen takia sain synnytyksessä antibioottia, sillä se oli nostanut tulehdusarvot korkeelle, ja oli pelko että vauva saisi jonkun tulehduksen. Onneksi ei saanut. Silloin mulle sanottiin, että mun täytyy muistaa levätä jottei mulle tulisi ennenaikaisia supistuksia ja niistä johtuvaa ennenaikaista synnytystä. Jäinkin sairaslomalle hyvissä ajoin töistä, noin kuukausi ennen äitiyslomaa. Pyry syntyikin onneksi vain 5 päivää ennen laskettua aikaa, ja oli kaikinpuolin terve lapsi.
Kohta mulla alkaa raskauden viimeinen kolmannes, ja mä olen nyt siinä pisteessä, että olen yhden yön viettänyt sairaalassa ennenaikaisten supistusten takia, ja tällä viikolla neuvolassa todettiin jälleen korkeat paineet sekä proteiini yhdellä (onneksi vain yhdellä) plussalla. Tässä levätessä onkin ollut aikaa miettiä, että mitä jos mulle puhkeaa taas raskausmyrkytys? Mä joudun luultavasti suoraan osastolle loppuajaksi. Siis kolmeksi kuukaudeksi makaamaan sairaalaan? Ei kiitos! Samoten, jos ennenaikaisia supistuksia rupeaa taas tulemaan niin sinnehän mut passitetaan.
Tai mitä jos mulle tuleekin niitä ennenaikaisia supistuksia taas, eikä lääkkeet enään auta niihin? Tää poika painaa viime mittauksen mukaan 680g. Aivan liian pieni. Vaikkakin jokainen viikko kohdussa tuo lisää painoa ja mahdollisuuksia selvitä niin silti olo on skeptinen. Tämä(kin) vauva on kaikkien mittausten mukaan tällä hetkellä vähän pienempi, kuin kuuluisi olla. Niin oli Pyrykin, mutta otti onneksi loppua kohden kasvupyrähdyksen ja syntyessään painoikin hyvin 3380g.
Mun pitäisi olla stressaamatta ja suurinpiirtein vain makaa liikkumatta sängyssä, mutta en vain pysty olla miettimättä näitä asioita. Ja haastavaa tuo paikoillaan pysyminenkin on kun jaloissa pyörii 1-vuotias huomionkipeä äidinpoika. Tosin, onneksi Pyry on jo kovin oma-aloitteinen, osaa leikkiä yksin ja kiivetä sohvalle ja siitä alas turvallisesti joten ei sillätavalla tarvitse perässä juosta.
Suurin toive on, että pikkuveli jaksaa malttaa vielä ainakin kolme kuukautta masussa, ja sitten vasta pääsee katsomaan isoveljeä ja vanhempia<3 Emme mekään malttaisi odottaa hänen näkemistään, mutta täytyy kasvaa isoksi jotta jaksaa touhuta täällä isossa maailmassa!
Ps. Pahoittelen kuvattomia postauksia, ei ole ollut energiaa ja aikaa ottaa järkkärillä kuvia. Ja puhelinkuvia en mielellään tänne enään laita kun menevät isokokoisena ihan pikselimössöksi! Instagrammia päivitän edelleen päivittäin, sieltä saapi seurailla kuvien kera meitä! <3
lauantai 31. tammikuuta 2015
Ilahduta bloggaajakaveria -haaste
Sain haasteen Maaliskuun unelma -blogin Sarilta, kiitos vaan! <3
Tässä haaste:
Kirjoita blogiteksti, jossa kerrot haasteen säännöt ja haastat mukaan valitsemasi bloggaajat (päätät itse määrän). Jos haluat, ylläolevaa kuvaa saa vapaasti käyttää postauksessa!
Kun haastamasi bloggaaja lähtee mukaan ja julkaisee haastepostauksen blogissaan, laita ilahdutusasia vireille. Voit ilahduttaa bloggaajakaveria sinulle sopivimmalla tavalla esimerkiksi postittamalla hänelle kortin, kirjeen, pienen herkun tai jotain omatekemää. Ilahduttaa voit myös vaikkapa kommenttien tai sähköpostin välityksellä!
Kirjoita blogiteksti, jossa kerrot haasteen säännöt ja haastat mukaan valitsemasi bloggaajat (päätät itse määrän). Jos haluat, ylläolevaa kuvaa saa vapaasti käyttää postauksessa!
Kun haastamasi bloggaaja lähtee mukaan ja julkaisee haastepostauksen blogissaan, laita ilahdutusasia vireille. Voit ilahduttaa bloggaajakaveria sinulle sopivimmalla tavalla esimerkiksi postittamalla hänelle kortin, kirjeen, pienen herkun tai jotain omatekemää. Ilahduttaa voit myös vaikkapa kommenttien tai sähköpostin välityksellä!
Voit
tottakai ilahduttaa myös haasteessa jo mukana olevaa bloggaajakaveria,
mutta silloin haastetun ei tarvitse enää itse haastaa uusia
kirjoittajia.
Mä haastan ja haluaisin ilahduttaa seuraavia bloggaajia:
Lyylin tyyliin -blogin Roosaa <3
Our Journey -blogin Tanjaa <3
sekä
Baby Shower -blogin naapuriani Tiiaa <3
keskiviikko 28. tammikuuta 2015
"Mulla kaikki hyvin on..."
Nii no päällisin puolin juu. Sillä olenhan tunnettu siitä, että piilotan tunteeni kuoren alle ja päästän ne ulos vasta kun joku oikein hiillostaa, tai niinkun nyt; pakosta.
Nyt on vaan pakko avaa suu jonnekkin, sillä mun sisällä kiehuu semmonen tunnesoppa, että meen itekkin sekasin jos en avaa mun tunteita. Nähtäväksi jää julkaisenko tätä postausta. (EDIT: julkaisin näköjään.)
Voi olla, että johtuu raskauden tuottamista niin "ihanista" hormoneista, mutta mä nykyään ahdistun ja stressaannun erittäin helposti. Ja tällä hetkellä mun päällisin stressinaihe on tää meijän nykynen kämppä, niin kuin arvata saattaa.
58 neliötä. Kaksi aikuista, iso koira, kissa, taapero ja kohta vauva? Ymmärtänette nyt miksi revin hiuksia päästä ja melkein joka yö itken itseni uneen sen takia, koska en tiedä miten päin me tänne mahdutaan toukokuussa. Mä en muista millon olisin nukkunut kokonaisen yön. Ja ei, ei edes johdu Pyrystä kuten voisi luulla. Toki Pyrylläkin on nyt viime viikon aikana ollut tosi huonoja öitä, kiitos vaan tulevien hampaiden. Pyry on myös erittäin herkkäuninen ja siksi on nukkunut seinän toisella puolella 7kk ikäisestä asti. Tästä syystä yöllä saatetaan herätä ihan vaan sen takia, että meidän koiramme käy juomassa tai vaihtaa paikkaa. Näistä samaisista syistä tämä herkkäuninen äitikään ei saa nukuttua. Kirsikkana kakun päällä on kissamme, joka haluaa ulos naukuen ja raapien ovia, ja ulos päästyään puolen tunnin päästä tahtoo takaisin sisälle, koska tuli nälkä. Ja sit takaisin ulos. Tätä jatkuu pääpiirteittäin koko yön.
Ja ei siinä, eihän sille tarvii sitä ovea mennä avaamaan, mutta jos se on sisällä niin ei lopeta maukumista/raapimista ennenkun ulos pääsee. Ja jos odottaa turhan kauaa niin tättädädää; Pyry herää siihen meteliin. Ja kun se haluaa sisälle, niin mikäs sen kivempaa kun hypätä makuuhuoneen peltiselle ikkunanlaudalle herättäen melkeen koko naapuruston ja tulemalla melkein ikkunasta läpi.
Se niistä öistä. Aamut. Ne vasta hauskoja onkin. Meillä keittiötä käytetään lähinnä vaan päivällisen ja iltapalan tekemiseen ja syömiseen. Ja joo tehdään me aamupalaakin, illalla. Jep, leivät laitetaan valmiiksi jääkaappiin, jotta aamu 5:30 kun J:llä soi herätyskello (joka ei saa soida 5 sekuntia kauempaa) ei tarvitse kuin käydä hakemassa leivät jääkaapista ja ne syödään makkarissa. Koska Pyry nukkuu tällä hetkellä olkkarissa, joka on keittiön kanssa liki samassa tilassa, ja koska hänhän siis herää helposti, se tuskin on nyt jäänyt kenellekkään epäselväksi. No mites sit kun vauva tulee? Voiko mihinkään sytyttää aamusin edes valoa ettei lapset herää siihen kun isi lähtee kukonlaulun aikaan koiran kanssa lenkille (joka on muuten aika ninjailua sekin) ja siitä töihin.
Toki, miksen mä voisi nousta itse ylös siihen aikaan lasten kanssa? Voisin, ja varmaan tulen nousemaankin. Mutta Pyry kun ei kovin aamuvirkku ole ja mieluiten nukkuisi sinne 9-9.30 asti. Parina aamuna ninjailut on pettäneet ja Pyry on herännyt siihen kukonlaulun aikaan, ja sehän on sitten ollut pelkkää kiukuttelua pari tuntia, koska herra on ollut liian väsynyt nousemaan. Sitten nukahtaa 7-8 aikaan takaisin unille ja herää 11-12 aikaan. Siis siihen aikaan kun pitäisi päikkäreille mennä. Siinähän on sitten päivän rytmi täysin sekasin.
Joka päivä selaan talojen myynti sivustot ja kuolaan isoja omakotitaloja (joista murto-osa tähän asti on ollut semmosia jotka hinnan, tilan tai sijainnin puolesta ovat olleet sopivia.) Ja helppohan se olisi vaan laittaa tää myyntiin ja ostaa uusi kämppä. Näin mä olisin tehnyt jo aikoja sitten jos ei olisi matkassa pari muuttujaa, joita en sen enempää tähän nyt avaa...
Eilen näin ilmoituksen, jossa oli autotalli isompi kuin meidän tän hetkinen kämppä. Mä olisin valmis vaikka vuokraamaan pelkästään sen autotallin tässä vaiheessa.
Seinät siis kaatuu päälle. Ja vinkkinä muille; älkää ikinä ostako isoa koiraa näin pieneen taloon. Ei siinä mitään, että se pyörii jaloissa ja on koko ajan tiellä mihin ikinä menetkään, vaan se, että koira on iskettävä johonkin toiseen tilaan kun vieraita tulee. Ai miksi? Koska toi ad/hd on aina niin innoissaan vieraista, ettei tajua varoa Pyryä (tai ketään muutakaan ketä tielle tulee). Kiitos yllätysvieraiden, Pyry on saanut Domin takia kaksi aivotärähdystä, kun koira on rynnännyt ovikellon soidessa ovelle kaataen matkalla Pyryn. Ja aina tietenkin siihen keittiön kivilaattalattialle. Aina.
Aijoo, ja rivitaloissa hauskaahan on myös naapurit. Niistähän keksisin vaikka mitä sanottavaa tän 3 vuoden aikana mitä ollaan täällä asuttu, mutta taidan olla hiljaa. Paitsi siitä, että on helvetin ärsyttävää, kun ne tietää mihin aikaan Pyry nukkuu ulkona, ja silti on pakko tulla puhumaan siihen puhelimeen kovaan ääneen pihalle tai rakentamaan jotain tai kolaamaan sitä 1cm:n lumihiutalekerrosta siitä kivimaasta puoli tuntia sen jälkeen kun oon saanut Pyryn nukkumaan. Ja eihän sitä ikinä takaisin nukahdeta.
Huoh, itkuhan tässä tuli kun tätäkin kirjoitti. Mutta sainpahan avauduttua. Ei se varmaankaan mun stressiä tai ahdistusta poista, mutta löytäisinköhän mä tätä kautta kohtalotovereita? Joilla olisi edes jotain tsemppaavia sanoja tai vinkkejä, miten helpottaa arkea?
Ja lauseet "älä stressaa" ja "kyllä se siitä" voitte jättää suosiolla sanomatta. Stressaan kuitenkin. Ja kyllä mä sen tiedän, että helpottaa kun päästään isompaan kämppään, sitähän mä jumalauta tässä odotankin?! En yhtään ihmettele miksi jouduin viime viikonloppuna osastolle yöks. Ei nää mun tuntemukset hyväksi vauvallekkaan ole, tiedän senkin.
Nyt on vaan pakko avaa suu jonnekkin, sillä mun sisällä kiehuu semmonen tunnesoppa, että meen itekkin sekasin jos en avaa mun tunteita. Nähtäväksi jää julkaisenko tätä postausta. (EDIT: julkaisin näköjään.)
Voi olla, että johtuu raskauden tuottamista niin "ihanista" hormoneista, mutta mä nykyään ahdistun ja stressaannun erittäin helposti. Ja tällä hetkellä mun päällisin stressinaihe on tää meijän nykynen kämppä, niin kuin arvata saattaa.
58 neliötä. Kaksi aikuista, iso koira, kissa, taapero ja kohta vauva? Ymmärtänette nyt miksi revin hiuksia päästä ja melkein joka yö itken itseni uneen sen takia, koska en tiedä miten päin me tänne mahdutaan toukokuussa. Mä en muista millon olisin nukkunut kokonaisen yön. Ja ei, ei edes johdu Pyrystä kuten voisi luulla. Toki Pyrylläkin on nyt viime viikon aikana ollut tosi huonoja öitä, kiitos vaan tulevien hampaiden. Pyry on myös erittäin herkkäuninen ja siksi on nukkunut seinän toisella puolella 7kk ikäisestä asti. Tästä syystä yöllä saatetaan herätä ihan vaan sen takia, että meidän koiramme käy juomassa tai vaihtaa paikkaa. Näistä samaisista syistä tämä herkkäuninen äitikään ei saa nukuttua. Kirsikkana kakun päällä on kissamme, joka haluaa ulos naukuen ja raapien ovia, ja ulos päästyään puolen tunnin päästä tahtoo takaisin sisälle, koska tuli nälkä. Ja sit takaisin ulos. Tätä jatkuu pääpiirteittäin koko yön.
Ja ei siinä, eihän sille tarvii sitä ovea mennä avaamaan, mutta jos se on sisällä niin ei lopeta maukumista/raapimista ennenkun ulos pääsee. Ja jos odottaa turhan kauaa niin tättädädää; Pyry herää siihen meteliin. Ja kun se haluaa sisälle, niin mikäs sen kivempaa kun hypätä makuuhuoneen peltiselle ikkunanlaudalle herättäen melkeen koko naapuruston ja tulemalla melkein ikkunasta läpi.
Se niistä öistä. Aamut. Ne vasta hauskoja onkin. Meillä keittiötä käytetään lähinnä vaan päivällisen ja iltapalan tekemiseen ja syömiseen. Ja joo tehdään me aamupalaakin, illalla. Jep, leivät laitetaan valmiiksi jääkaappiin, jotta aamu 5:30 kun J:llä soi herätyskello (joka ei saa soida 5 sekuntia kauempaa) ei tarvitse kuin käydä hakemassa leivät jääkaapista ja ne syödään makkarissa. Koska Pyry nukkuu tällä hetkellä olkkarissa, joka on keittiön kanssa liki samassa tilassa, ja koska hänhän siis herää helposti, se tuskin on nyt jäänyt kenellekkään epäselväksi. No mites sit kun vauva tulee? Voiko mihinkään sytyttää aamusin edes valoa ettei lapset herää siihen kun isi lähtee kukonlaulun aikaan koiran kanssa lenkille (joka on muuten aika ninjailua sekin) ja siitä töihin.
Toki, miksen mä voisi nousta itse ylös siihen aikaan lasten kanssa? Voisin, ja varmaan tulen nousemaankin. Mutta Pyry kun ei kovin aamuvirkku ole ja mieluiten nukkuisi sinne 9-9.30 asti. Parina aamuna ninjailut on pettäneet ja Pyry on herännyt siihen kukonlaulun aikaan, ja sehän on sitten ollut pelkkää kiukuttelua pari tuntia, koska herra on ollut liian väsynyt nousemaan. Sitten nukahtaa 7-8 aikaan takaisin unille ja herää 11-12 aikaan. Siis siihen aikaan kun pitäisi päikkäreille mennä. Siinähän on sitten päivän rytmi täysin sekasin.
Joka päivä selaan talojen myynti sivustot ja kuolaan isoja omakotitaloja (joista murto-osa tähän asti on ollut semmosia jotka hinnan, tilan tai sijainnin puolesta ovat olleet sopivia.) Ja helppohan se olisi vaan laittaa tää myyntiin ja ostaa uusi kämppä. Näin mä olisin tehnyt jo aikoja sitten jos ei olisi matkassa pari muuttujaa, joita en sen enempää tähän nyt avaa...
Eilen näin ilmoituksen, jossa oli autotalli isompi kuin meidän tän hetkinen kämppä. Mä olisin valmis vaikka vuokraamaan pelkästään sen autotallin tässä vaiheessa.
Seinät siis kaatuu päälle. Ja vinkkinä muille; älkää ikinä ostako isoa koiraa näin pieneen taloon. Ei siinä mitään, että se pyörii jaloissa ja on koko ajan tiellä mihin ikinä menetkään, vaan se, että koira on iskettävä johonkin toiseen tilaan kun vieraita tulee. Ai miksi? Koska toi ad/hd on aina niin innoissaan vieraista, ettei tajua varoa Pyryä (tai ketään muutakaan ketä tielle tulee). Kiitos yllätysvieraiden, Pyry on saanut Domin takia kaksi aivotärähdystä, kun koira on rynnännyt ovikellon soidessa ovelle kaataen matkalla Pyryn. Ja aina tietenkin siihen keittiön kivilaattalattialle. Aina.
Aijoo, ja rivitaloissa hauskaahan on myös naapurit. Niistähän keksisin vaikka mitä sanottavaa tän 3 vuoden aikana mitä ollaan täällä asuttu, mutta taidan olla hiljaa. Paitsi siitä, että on helvetin ärsyttävää, kun ne tietää mihin aikaan Pyry nukkuu ulkona, ja silti on pakko tulla puhumaan siihen puhelimeen kovaan ääneen pihalle tai rakentamaan jotain tai kolaamaan sitä 1cm:n lumihiutalekerrosta siitä kivimaasta puoli tuntia sen jälkeen kun oon saanut Pyryn nukkumaan. Ja eihän sitä ikinä takaisin nukahdeta.
Huoh, itkuhan tässä tuli kun tätäkin kirjoitti. Mutta sainpahan avauduttua. Ei se varmaankaan mun stressiä tai ahdistusta poista, mutta löytäisinköhän mä tätä kautta kohtalotovereita? Joilla olisi edes jotain tsemppaavia sanoja tai vinkkejä, miten helpottaa arkea?
Ja lauseet "älä stressaa" ja "kyllä se siitä" voitte jättää suosiolla sanomatta. Stressaan kuitenkin. Ja kyllä mä sen tiedän, että helpottaa kun päästään isompaan kämppään, sitähän mä jumalauta tässä odotankin?! En yhtään ihmettele miksi jouduin viime viikonloppuna osastolle yöks. Ei nää mun tuntemukset hyväksi vauvallekkaan ole, tiedän senkin.
sunnuntai 25. tammikuuta 2015
Herra hätähousu
Enpä olisi uskonut, että RV 24+5 joutuisin sairaalaan yöksi ennenaikaisten supistusten takia. Onneksi ei tarvinnut kuin yksi yö viettää valtion hyvässä hoidossa.
Eilen päivällä alkoi tuntumaan heikkoja supistuksia, ei tosiaan mitään kipeitä ja niitä tuli vain muutama tunnissa niin en kiinnittänyt niihin sen koomin huomiota. Lähdettiin iltapäivällä meidän porukoille syömään kun äidillä oli toissapäivänä synttärit. Sanoin jo matkalla, että on vähän hassu olo ja porukoilla äitikin kysyi, että onko mulla kaikki hyvin kun näytin kipeelle. Sanoin vaan että joo, vähän hassu tunne alavatsalla vaan. Oltiin sovittu, että värjään äidin hiukset ja leikkaan isän. Äiti sanoi, että voidaan ne jättää toiseen kertaan jos on paha olla mutta vakuuttelin, että kaikki on hyvin. Ja toistaiseksi olikin. Siinä sitten syötiin ja paineen tunne vaan vahvistu alavatsalla, koko ajan piti käydä pissalla, tai ainakin kokeilemassa tuleeko mitään.
Kello alkoi olemaan jotain seitsemän pintaan illalla kun sanoin, että voitaisiin lähteä laittamaan Pyryä nukkumaan. En kauaa ehtinyt ajaa autoa, kun tuli tosi kipeä vihlasu vasemmalle puolelle vatsaa, niin että kytkintä en pystynyt painamaan. Se meni yhtä nopeasti ohi kun tulikin, mutta paineen tunne vain kasvoi.
Tultiin kotiin ja makoilin sohvalla, oli vähän epämukava olo koko ajan. Pistin ystävälle viestiä (sairaalalla töissä), että onko päivystyksessä paljon porukkaa, joutuuko siellä odottamaan kauan jos sinne menee. Sairaalalla on kaks päivystystä, terveyskeskuksen puoleinen ja ensiavun puoleinen. Ja just sen tk-päivystyksen jonoa H ei pystynyt katsomaan. Noh, päätin kuitenkin lähteä, oli niin hassu fiilis. Sinne päästyäni mut kuitenkin ohjattiin ea-puolen päivystykseen ja siellä ei mua ennen ketään ollutkaan. Kerroin tilanteen, sain pyörätuolin alleni ja mut kuskattiin äitiyspolille yläkertaan.
Siellä kysyivät, että oonko millon viimeeks käyny pissalla, sanoin että kotona mutta tuntuu kyllä että pitäis taas mennä. Annoin näytteet ja siitä menin ultraan. Siellä sitten selvisi, että kohdunsuu oli kyllä kiinni, mutta oli vähän lyhentynyt ja hieman pehmentynyt(?). Mä näistä mitään tiedä. Mutta sanoivat suoraan, että yöksi jään ja alotetaan jokin estolääkitys millä oli hankala nimi.
Pääsin synnyttäneiden puolelle ja sieltä sain huoneen itselleni. Kaikki kätilöt olivat (taas jälleen) ihania ja ystävällisiä, kysyivät tarvitsenko jotain jne. Mulla jäi jo Pyryn synnytyksessä hyvä fiilis osastolta, kun ne ihmiset siellä olivat niin niin ihania! Ja tällä kertaa sama juttu. Pötköttelin jonkin aikaa huoneessa ja mua aluksi hoitanut kätilö tuli sanomaan heipat kun hänen iltavuoronsa loppui. Kertoi myös että yövuoroon tuleva kätilö aloittaa mulla sen lääkityksen.
Multa mitattiin verenpaineet ihan ensin, ja ne olivat taas vähän koholla. Kätilö sanoi, että lääkitys myös laskee niitä hieman. Sain siis 4x pienen pillerin vartin välein. Pillereistä tuli vähän huono olo, mutta luulen että johtui siitä kun verenpaineet lähtivät laskemaan. Sairaalassa kattelin telkkaria ja räpläsin puhelinta, eipä siellä oikein mitään muutakaan voinut tehdä. Tai en olisi edes saanut. Aloin nukkumaan joskus puoli 1 aikaan muistaakseni, ja jossain vaiheessa alavatsan paineentunne hävisi kokonaan.
Aamulla katottiin tilanne ja se oli huomattavasti parempi kun edellisiltana. Sain luvan lähteä kotiin, mutta käsky oli olla niin paljon kun mahdollista vuodelevossa. 1-vuotiaan kanssa hieman haastavaa, mutta onneksi viikonloppusin on mies kotona ja arkisin ystäviä lähellä <3 Näillä mennään siis jonkin aikaa. Miks noilla miehillä on aina kamala hoppu!?! Tämä pieni mies saa kyllä tuonne kevääseen asti odottaa!
Onko muilla ollut tämmösiä oireita ja miten ootte niistä selvinnyt?
Eilen päivällä alkoi tuntumaan heikkoja supistuksia, ei tosiaan mitään kipeitä ja niitä tuli vain muutama tunnissa niin en kiinnittänyt niihin sen koomin huomiota. Lähdettiin iltapäivällä meidän porukoille syömään kun äidillä oli toissapäivänä synttärit. Sanoin jo matkalla, että on vähän hassu olo ja porukoilla äitikin kysyi, että onko mulla kaikki hyvin kun näytin kipeelle. Sanoin vaan että joo, vähän hassu tunne alavatsalla vaan. Oltiin sovittu, että värjään äidin hiukset ja leikkaan isän. Äiti sanoi, että voidaan ne jättää toiseen kertaan jos on paha olla mutta vakuuttelin, että kaikki on hyvin. Ja toistaiseksi olikin. Siinä sitten syötiin ja paineen tunne vaan vahvistu alavatsalla, koko ajan piti käydä pissalla, tai ainakin kokeilemassa tuleeko mitään.
Kello alkoi olemaan jotain seitsemän pintaan illalla kun sanoin, että voitaisiin lähteä laittamaan Pyryä nukkumaan. En kauaa ehtinyt ajaa autoa, kun tuli tosi kipeä vihlasu vasemmalle puolelle vatsaa, niin että kytkintä en pystynyt painamaan. Se meni yhtä nopeasti ohi kun tulikin, mutta paineen tunne vain kasvoi.
Tultiin kotiin ja makoilin sohvalla, oli vähän epämukava olo koko ajan. Pistin ystävälle viestiä (sairaalalla töissä), että onko päivystyksessä paljon porukkaa, joutuuko siellä odottamaan kauan jos sinne menee. Sairaalalla on kaks päivystystä, terveyskeskuksen puoleinen ja ensiavun puoleinen. Ja just sen tk-päivystyksen jonoa H ei pystynyt katsomaan. Noh, päätin kuitenkin lähteä, oli niin hassu fiilis. Sinne päästyäni mut kuitenkin ohjattiin ea-puolen päivystykseen ja siellä ei mua ennen ketään ollutkaan. Kerroin tilanteen, sain pyörätuolin alleni ja mut kuskattiin äitiyspolille yläkertaan.
Siellä kysyivät, että oonko millon viimeeks käyny pissalla, sanoin että kotona mutta tuntuu kyllä että pitäis taas mennä. Annoin näytteet ja siitä menin ultraan. Siellä sitten selvisi, että kohdunsuu oli kyllä kiinni, mutta oli vähän lyhentynyt ja hieman pehmentynyt(?). Mä näistä mitään tiedä. Mutta sanoivat suoraan, että yöksi jään ja alotetaan jokin estolääkitys millä oli hankala nimi.
Pääsin synnyttäneiden puolelle ja sieltä sain huoneen itselleni. Kaikki kätilöt olivat (taas jälleen) ihania ja ystävällisiä, kysyivät tarvitsenko jotain jne. Mulla jäi jo Pyryn synnytyksessä hyvä fiilis osastolta, kun ne ihmiset siellä olivat niin niin ihania! Ja tällä kertaa sama juttu. Pötköttelin jonkin aikaa huoneessa ja mua aluksi hoitanut kätilö tuli sanomaan heipat kun hänen iltavuoronsa loppui. Kertoi myös että yövuoroon tuleva kätilö aloittaa mulla sen lääkityksen.
Multa mitattiin verenpaineet ihan ensin, ja ne olivat taas vähän koholla. Kätilö sanoi, että lääkitys myös laskee niitä hieman. Sain siis 4x pienen pillerin vartin välein. Pillereistä tuli vähän huono olo, mutta luulen että johtui siitä kun verenpaineet lähtivät laskemaan. Sairaalassa kattelin telkkaria ja räpläsin puhelinta, eipä siellä oikein mitään muutakaan voinut tehdä. Tai en olisi edes saanut. Aloin nukkumaan joskus puoli 1 aikaan muistaakseni, ja jossain vaiheessa alavatsan paineentunne hävisi kokonaan.
Aamulla katottiin tilanne ja se oli huomattavasti parempi kun edellisiltana. Sain luvan lähteä kotiin, mutta käsky oli olla niin paljon kun mahdollista vuodelevossa. 1-vuotiaan kanssa hieman haastavaa, mutta onneksi viikonloppusin on mies kotona ja arkisin ystäviä lähellä <3 Näillä mennään siis jonkin aikaa. Miks noilla miehillä on aina kamala hoppu!?! Tämä pieni mies saa kyllä tuonne kevääseen asti odottaa!
Onko muilla ollut tämmösiä oireita ja miten ootte niistä selvinnyt?
sunnuntai 18. tammikuuta 2015
Tasapainoinen parisuhde
On niitä pariskuntia, joista sanotaan että he eivät koskaan eroa ja he eivät koskaan riitele. Elävät onnellisina samoja arvoja kunnioittaen ja kiistelemättä mistään. Semmoinen täydellinen pari.
Meistä on sanottu usein niin.
Haluaisin kuitenkin muistuttaa, että mekin J:n kanssa olemme vain ihmisiä, teemme inhimillisiä virheitä elämässä ja myös me joudumme niitä laskuja maksamaan ja murehtimaan raha-asioista. Me myös riitelemme, voitteko kuvitella? Ei me olla mitään yli-ihmisiä. Kukaan ei ole täydellinen. Sellaista ei olekkaan kuintäydellinen parisuhde.
Käyttäisin enemmin sanaa tasapainoinen. Asiat ovat perushyvin, mutta kuitenkin vastapainona on ne pienet riitelyt ja erimielisyydet. Vaikka mieheni ei pidä riitelystä, osaa hän sanoa vastaan jos (=lue: kun) mä olen ärsyttävä. Ja kyllä, sitä mä osaan tarpeen tullen olla. Ja kiitos isäni, olen perinyt periksiantamattomuuden jalon taidon. Sillä minähän olen aina oikeassa. Sillonkin kun olen (mukamas) väärässä. Se on mun yksi ärsyttävimmistä luonteenpiireistä ja toivonkin, että pojat tulevat luonteensa perimään J:ltä. Siitä olen onnellinen, että J:llä on lempeä luonne ja hän ei yleensä lähde mukaan kunnolla mun kiukutteluihin. Ja en mä sitä sano, osaa hänkin välillä olla se kiukkuilija ja mä välillä siihen helposti turhaudunkin. Mutta jos J olisi puoliksikaan luonteeltaan sellainen kun mä olen, en tiiä olisko meidän Ikean astiasto kokonaan ehjä.
Meillä mä hoidan sen riitelyn, J anteeksipyynnön. Vaikka mä olisin se kenen kuuluisi pyytää anteeksi. Oon todella huono siinä, ellen ole oikeasti tehnyt jotain, joka satuttaa paljon. Siitä en myöskään pidä itsessäni, ja oonkin opetellut pyytämään anteeksi.
Mä oon miettinyt joskus kun ollaan riidelty, että mitä jos J:llä tulee joku päivä mitta täyteen? Niin täyteen, että se ei enään tule tosta ovesta takaisin? Mitä helvettiä mä sitten teen? Mä en tule mistään löytämään ketään, joka olisi puoliksikaan niin ihana ihminen, kun mieheni on. En haluaisi edes joutua etsimään. Mulla on kaikki hyvin hänen rinnallaan, ja en ole parisuhteessa ollut koskaan onnellisempi kuin nyt olen. Ja puhun parisuhteesta siksi, koska vertaan edellisiin suhteisiin ja en ole aikaisemmin naimisissa ollut. Summasummarum, meillä on hyvä ja tasapainoinen avioliitto.
Vaikka ollaan oltu vasta 4 vuotta yhdessä, on ehtinyt tapahtua paljon. Me ollaan muutettu kahdesti vai kolmesti, ostettu yhteinen koti, menty naimisiin ja kohta meillä on kaksi lasta. En suhteessa olisi edennyt näin nopeasti, jollen olisi 110% varma, että tän ihmisen kanssa tahdon loppuelämäni olla.
Voin aika varmasti sanoa, että jokaisessa suhteessa on päiviä jolloin toisen naama ärsyttää suunnattomasti, ja tulee paiskottua kaapin ovia ihan vaan siksi, että toinen on jättänyt vaatteensa taas pitkin kämppää. Vaikka se itse vaate lattialla ei ärsyttäisi, sitä käytetään tekosyynä, jotta huonona päivänä pääsee jostain toiselle sanomaan. Ja yleensä jos itsellä on huono päivä ja huomaa, että toisella kaikki sujuu ja kaikki on kivaa, sitä tekee melkeenpä mitä vaan, että saa toisellekkin sen huonon fiiliksen. Näin ei pitäisi olla, mutta hyvin usein on.
Paljon suhteita ajautuu eroon vain siksi, että me suomalaiset olemme todella huonoja puhumaan asioita selväksi. Ja kun niitä ei pitäisi viikon päästä puida, vaan melkein heti tilanteen rauhotuttua. Tähän me ollaan pyritty J:n kanssa ja se on toiminut. Ja jos ei jostain pysty kumppanin kanssa keskustelemaan, täytyisi tosiaan miettiä voiko kyseisen ihmisen kanssa viettää loppuelämän. Suomalaisilla on myös tapa dramaattisena vetää esiin "vanhat virheet" -kortti. Jokin pieni tai isompi asia minkä kumppani on joskus vuosia (tai kymmeniä vuosia) sitten tehnyt, on aina pakko ottaa esiin siinä "jätit sitten kalsarit keskelle lattiaa" -riidassa. En mäkään sellasta ihmistä jaksaisi kauan katsoa. Ymmärrän, että monessa parisuhteessa on omat ongelmansa ja joitain asioita ei vaan voi antaa anteeksi, mutta siltikin kaikesta pitäisi pystyä mun mielestä puhumaan eikä heittää pyyhettä kehään ensimmäisen vastoinkäymisen jälkeen. Enkä myöskään väitä, että näin aina olisi. Älkää siis takertuko pieniin sanallisiin yksityiskohtiin.
Jos palataan vielä mun ja J:n suhteeseen, niin voin sanoa että ei meilläkään aina mitään ruusuilla tanssimista ole. Me ei vaan tosiaan tuoda meidän riitoja näiden seinien ulkopuolille, ja pyritään selvittämään riidat ennenkun täältä edes poistutaan. Varsinkin nyt kun mä stressaan tätä kämppää ja sitä kuinka me mahdutaan tänne ja kuinka mun hermot kestää 58 neliön talossa kahden lapsen ja ad/hd koiran kanssa, johon mulla menee jo nyt välillä hermo, niin saa aika tarkkaan miettiä mitä mulle kannattaa sanoa ja mitä ei.
Vaikkakin nyt on erittäin huono hetki stressata niitä asioita, minkä mä sille mahdan? Mussa ei oo semmosta "älä stressaa" -kytkintä jonka voisi kytkeä off-asentoon. Haettiin tänään tulokkaalle pinnasänky ja mä ahdistuin jo siitä, kun ei meinattu saada sitä mitenkään järkevästi meijän makkariin. Kiitos vielä hormoneiden, mun mieliala pomppii nollasta sataan hyvin monta kertaa päivässä. Joten saa aika tarkkana olla, mitä mulle sanoo ja mitä ei.
Kaikesta huolimatta tossa vieressä edelleen makaa se sama mies, johon rakastuin 4 vuotta sitten. Eikä se oo siitä lähdössä minnekkään, me yhdessä pidämme siitä huolen pitämällä meidän parisuhteen hyvänä ja terveenä. Toivon kaikille muille samaa.
Meistä on sanottu usein niin.
Haluaisin kuitenkin muistuttaa, että mekin J:n kanssa olemme vain ihmisiä, teemme inhimillisiä virheitä elämässä ja myös me joudumme niitä laskuja maksamaan ja murehtimaan raha-asioista. Me myös riitelemme, voitteko kuvitella? Ei me olla mitään yli-ihmisiä. Kukaan ei ole täydellinen. Sellaista ei olekkaan kuin
Käyttäisin enemmin sanaa tasapainoinen. Asiat ovat perushyvin, mutta kuitenkin vastapainona on ne pienet riitelyt ja erimielisyydet. Vaikka mieheni ei pidä riitelystä, osaa hän sanoa vastaan jos (=lue: kun) mä olen ärsyttävä. Ja kyllä, sitä mä osaan tarpeen tullen olla. Ja kiitos isäni, olen perinyt periksiantamattomuuden jalon taidon. Sillä minähän olen aina oikeassa. Sillonkin kun olen (mukamas) väärässä. Se on mun yksi ärsyttävimmistä luonteenpiireistä ja toivonkin, että pojat tulevat luonteensa perimään J:ltä. Siitä olen onnellinen, että J:llä on lempeä luonne ja hän ei yleensä lähde mukaan kunnolla mun kiukutteluihin. Ja en mä sitä sano, osaa hänkin välillä olla se kiukkuilija ja mä välillä siihen helposti turhaudunkin. Mutta jos J olisi puoliksikaan luonteeltaan sellainen kun mä olen, en tiiä olisko meidän Ikean astiasto kokonaan ehjä.
Meillä mä hoidan sen riitelyn, J anteeksipyynnön. Vaikka mä olisin se kenen kuuluisi pyytää anteeksi. Oon todella huono siinä, ellen ole oikeasti tehnyt jotain, joka satuttaa paljon. Siitä en myöskään pidä itsessäni, ja oonkin opetellut pyytämään anteeksi.
Mä oon miettinyt joskus kun ollaan riidelty, että mitä jos J:llä tulee joku päivä mitta täyteen? Niin täyteen, että se ei enään tule tosta ovesta takaisin? Mitä helvettiä mä sitten teen? Mä en tule mistään löytämään ketään, joka olisi puoliksikaan niin ihana ihminen, kun mieheni on. En haluaisi edes joutua etsimään. Mulla on kaikki hyvin hänen rinnallaan, ja en ole parisuhteessa ollut koskaan onnellisempi kuin nyt olen. Ja puhun parisuhteesta siksi, koska vertaan edellisiin suhteisiin ja en ole aikaisemmin naimisissa ollut. Summasummarum, meillä on hyvä ja tasapainoinen avioliitto.
Vaikka ollaan oltu vasta 4 vuotta yhdessä, on ehtinyt tapahtua paljon. Me ollaan muutettu kahdesti vai kolmesti, ostettu yhteinen koti, menty naimisiin ja kohta meillä on kaksi lasta. En suhteessa olisi edennyt näin nopeasti, jollen olisi 110% varma, että tän ihmisen kanssa tahdon loppuelämäni olla.
Voin aika varmasti sanoa, että jokaisessa suhteessa on päiviä jolloin toisen naama ärsyttää suunnattomasti, ja tulee paiskottua kaapin ovia ihan vaan siksi, että toinen on jättänyt vaatteensa taas pitkin kämppää. Vaikka se itse vaate lattialla ei ärsyttäisi, sitä käytetään tekosyynä, jotta huonona päivänä pääsee jostain toiselle sanomaan. Ja yleensä jos itsellä on huono päivä ja huomaa, että toisella kaikki sujuu ja kaikki on kivaa, sitä tekee melkeenpä mitä vaan, että saa toisellekkin sen huonon fiiliksen. Näin ei pitäisi olla, mutta hyvin usein on.
Paljon suhteita ajautuu eroon vain siksi, että me suomalaiset olemme todella huonoja puhumaan asioita selväksi. Ja kun niitä ei pitäisi viikon päästä puida, vaan melkein heti tilanteen rauhotuttua. Tähän me ollaan pyritty J:n kanssa ja se on toiminut. Ja jos ei jostain pysty kumppanin kanssa keskustelemaan, täytyisi tosiaan miettiä voiko kyseisen ihmisen kanssa viettää loppuelämän. Suomalaisilla on myös tapa dramaattisena vetää esiin "vanhat virheet" -kortti. Jokin pieni tai isompi asia minkä kumppani on joskus vuosia (tai kymmeniä vuosia) sitten tehnyt, on aina pakko ottaa esiin siinä "jätit sitten kalsarit keskelle lattiaa" -riidassa. En mäkään sellasta ihmistä jaksaisi kauan katsoa. Ymmärrän, että monessa parisuhteessa on omat ongelmansa ja joitain asioita ei vaan voi antaa anteeksi, mutta siltikin kaikesta pitäisi pystyä mun mielestä puhumaan eikä heittää pyyhettä kehään ensimmäisen vastoinkäymisen jälkeen. Enkä myöskään väitä, että näin aina olisi. Älkää siis takertuko pieniin sanallisiin yksityiskohtiin.
Jos palataan vielä mun ja J:n suhteeseen, niin voin sanoa että ei meilläkään aina mitään ruusuilla tanssimista ole. Me ei vaan tosiaan tuoda meidän riitoja näiden seinien ulkopuolille, ja pyritään selvittämään riidat ennenkun täältä edes poistutaan. Varsinkin nyt kun mä stressaan tätä kämppää ja sitä kuinka me mahdutaan tänne ja kuinka mun hermot kestää 58 neliön talossa kahden lapsen ja ad/hd koiran kanssa, johon mulla menee jo nyt välillä hermo, niin saa aika tarkkaan miettiä mitä mulle kannattaa sanoa ja mitä ei.
Vaikkakin nyt on erittäin huono hetki stressata niitä asioita, minkä mä sille mahdan? Mussa ei oo semmosta "älä stressaa" -kytkintä jonka voisi kytkeä off-asentoon. Haettiin tänään tulokkaalle pinnasänky ja mä ahdistuin jo siitä, kun ei meinattu saada sitä mitenkään järkevästi meijän makkariin. Kiitos vielä hormoneiden, mun mieliala pomppii nollasta sataan hyvin monta kertaa päivässä. Joten saa aika tarkkana olla, mitä mulle sanoo ja mitä ei.
Kaikesta huolimatta tossa vieressä edelleen makaa se sama mies, johon rakastuin 4 vuotta sitten. Eikä se oo siitä lähdössä minnekkään, me yhdessä pidämme siitä huolen pitämällä meidän parisuhteen hyvänä ja terveenä. Toivon kaikille muille samaa.
sunnuntai 11. tammikuuta 2015
Uusi sivu elämässä
Uusi vuosi. Vuosi 2015. Paljon ihania muistoja edelliseltä vuodelta. Huoh, miten tämä aika juokseekaan.
Ystävänpäivänä päätimme Jounin kanssa, että tulevana kesänä menemme naimisiin. Varasin jo melkein heti seuraavalla viikolla kirkkoa ja juhlapaikkaa, ja parhaimmaksi ajankohdaksi osui päivä 7.6.2014. Okei, en ollut ihan käsittänyt että se olisi jo neljän kuukauden päästä. Siis neljä kuukautta aikaa järjestää häät? Ja koska kyse on minusta, järjestimme DIY-häät. Melkein kaiken teimme siis itse. Tai noh, kaiken.
Yleensä ihmiset järjestää häitään vuoden tai ylikin. Ja ymmärrän, onhan se elämän tärkein päivä ja siitä tahtoo aina ikimuistoisen. Meillä oli pieni budjetti, vähän aikaa ja paljon tekemistä ja stressin tynkää, pyörihän jaloissa vielä muutaman kuukauden ikäinen poika. Mutta kaikesta huolimatta, meidän päivä oli ikimuistoinen. Meidän näköinen. Täydellinen. ♥
Aivan sama, meneekö rahaa 1000e vai 10 000e. Mä sain itselleni kaiken sen, mitä rahalla ei voi ostaa. Maailman parhaimman miehen. Omakseni. Ainiaaksi.
Polttareita vietin äitienpäivää edeltävänä päivänä. Oli ensimmäinen äitienpäiväni, sain aamupalan sänkyyn kera musiikin ja pienen vauvan. Vaikka edellisenä päivänä oli menty lujaa ja alkoholiakin kurkusta alas kaadettu, paha olo unohtui siinä hetkessä, kun sain rakkaan lapsen viereeni sinä aamuna. Ja muistin, että vain sillä on merkitystä.
Tänä vuonna äitienpäiväni on hieman erilainen. Riippuen tietysti siitä, onko herra nro 2 täsmällinen, vai tuleeko veljeensä päättäen tulla maailmaan hieman etuajassa. Joka tapauksessa, tänä vuonna tulen olemaan äiti kahdelle pienelle pojalle.
Tulevan ikäeron kertoessani, olen monen suusta saanut jo tässä vaiheessa kuulla kommentit "Ohhoh." - "Kylläpä teette pienellä ikäerolla." - "Sulla tulee sitten olemaan aika hektistä" - "Eikö olisi kannattanut odottaa vielä?"
Ei. Me ollaan J:n kanssa yhdessä tultu tähän päätökseen. Me niitä lapsia yhdessä tehdään. En mä jää yksin niiden kahden pojan kanssa? Mulla on apuna mun mies, ystävät, isovanhemmat, kummit jne. Ja kyllähän mä sen tiedän, että alussa tulee olemaan kiirettä kahden pienen kanssa, mutta myöhemmin se on hyvinkin palkitsevaa. Näillä kahdella tulee alun jälkeen olemaan paljon seuraa toisistaan. Mä kyllä tunnen itseni sen verran hyvin, että kyllä mä jaksan. Ja jos en jaksa, mä osaan pyytää apua kun sitä todella tarvitsen.
Palataan vielä viime vuoteen hieman.
Kesä meni aivan liian nopeasti. Häät veivät paljon aikaa, vaikka alkukesästä olivatkin. Käytiin J:n kanssa pyörähtämässä Itämeren toisella puolella, semmoisella pienehköllä "häämatkalla". Ehkä sitten tulevaisuudessa pääsee kunnon lomalle, kaksin. Ja ehkä hieman etelämpään. Mutta meille tuo 3 päivääkin oli sopiva irtiotto arjesta, Pyryn takia en olisi kauempaa kestänyt ollakkaan. Vaikka toihan se irtiotto jotain muuta odotettavaa...
Pyrykin täytti viime vuoden puolella jo 1v. Lapsista sen kyllä kaikista eniten huomaa, miten nopeasti aika tosissaan menee. Hurjaa, että Pyrykin on elänyt jo kolmena eri vuotena, vaikka on vasta 1v!
Mulle jäi viime vuodesta paljon käteen. Paljon rakkautta, ystävyyttä ja hyviä hetkiä, joita en vaihtaisi milloinkaan pois. Mutta tänä vuonna on taas aika kääntää uusi sivu elämässä. Uusi ja erilainen jakso. Meidän tiimi kasvaa yhdellä henkilöllä, ja se muuttaa elämäämme taas aika paljon. Hyvällä tavalla. Mä uskon, että tämä vuosi tuo meille vähintään yhtä paljon kun viime vuosi. Mä olen tällä hetkellä erittäin tyytyväinen mun elämään. Ja onnellinen. Mitä muuta sitä kaipaakaan?
Kauan en malttanut blogin äärestä poissa olla. Myönnän kyllä jo nyt etukäteen, että postauksia tulee ihan juuri sen mukaan, miten ehdin ja maltan kirjoittaa. Älkää siis repikö pelihousujanne jos meistä ei viikkoon mitään kuulu! Mä en edelleenkään ota tästä mitään painetta ja stressiä itselleni, vaan kirjoitan silloin kun siltä tuntuu.
Ystävänpäivänä päätimme Jounin kanssa, että tulevana kesänä menemme naimisiin. Varasin jo melkein heti seuraavalla viikolla kirkkoa ja juhlapaikkaa, ja parhaimmaksi ajankohdaksi osui päivä 7.6.2014. Okei, en ollut ihan käsittänyt että se olisi jo neljän kuukauden päästä. Siis neljä kuukautta aikaa järjestää häät? Ja koska kyse on minusta, järjestimme DIY-häät. Melkein kaiken teimme siis itse. Tai noh, kaiken.
 |
| Kuva: Jonne Kunnari photography |
 |
| Kuva: Jonne Kunnari photography |
 |
| Kuva: Jonne Kunnari photography |
Aivan sama, meneekö rahaa 1000e vai 10 000e. Mä sain itselleni kaiken sen, mitä rahalla ei voi ostaa. Maailman parhaimman miehen. Omakseni. Ainiaaksi.
 |
| Kuva: Jonne Kunnari photography |
 |
| Kuva: Jonne Kunnari photography |
Polttareita vietin äitienpäivää edeltävänä päivänä. Oli ensimmäinen äitienpäiväni, sain aamupalan sänkyyn kera musiikin ja pienen vauvan. Vaikka edellisenä päivänä oli menty lujaa ja alkoholiakin kurkusta alas kaadettu, paha olo unohtui siinä hetkessä, kun sain rakkaan lapsen viereeni sinä aamuna. Ja muistin, että vain sillä on merkitystä.
Tänä vuonna äitienpäiväni on hieman erilainen. Riippuen tietysti siitä, onko herra nro 2 täsmällinen, vai tuleeko veljeensä päättäen tulla maailmaan hieman etuajassa. Joka tapauksessa, tänä vuonna tulen olemaan äiti kahdelle pienelle pojalle.
Tulevan ikäeron kertoessani, olen monen suusta saanut jo tässä vaiheessa kuulla kommentit "Ohhoh." - "Kylläpä teette pienellä ikäerolla." - "Sulla tulee sitten olemaan aika hektistä" - "Eikö olisi kannattanut odottaa vielä?"
Ei. Me ollaan J:n kanssa yhdessä tultu tähän päätökseen. Me niitä lapsia yhdessä tehdään. En mä jää yksin niiden kahden pojan kanssa? Mulla on apuna mun mies, ystävät, isovanhemmat, kummit jne. Ja kyllähän mä sen tiedän, että alussa tulee olemaan kiirettä kahden pienen kanssa, mutta myöhemmin se on hyvinkin palkitsevaa. Näillä kahdella tulee alun jälkeen olemaan paljon seuraa toisistaan. Mä kyllä tunnen itseni sen verran hyvin, että kyllä mä jaksan. Ja jos en jaksa, mä osaan pyytää apua kun sitä todella tarvitsen.
Palataan vielä viime vuoteen hieman.
Kesä meni aivan liian nopeasti. Häät veivät paljon aikaa, vaikka alkukesästä olivatkin. Käytiin J:n kanssa pyörähtämässä Itämeren toisella puolella, semmoisella pienehköllä "häämatkalla". Ehkä sitten tulevaisuudessa pääsee kunnon lomalle, kaksin. Ja ehkä hieman etelämpään. Mutta meille tuo 3 päivääkin oli sopiva irtiotto arjesta, Pyryn takia en olisi kauempaa kestänyt ollakkaan. Vaikka toihan se irtiotto jotain muuta odotettavaa...
Pyrykin täytti viime vuoden puolella jo 1v. Lapsista sen kyllä kaikista eniten huomaa, miten nopeasti aika tosissaan menee. Hurjaa, että Pyrykin on elänyt jo kolmena eri vuotena, vaikka on vasta 1v!
 |
| Kuva: Jonne Kunnari photography |
 |
| Kuva: Jonne Kunnari photography |
 |
| Kuva: Jonne Kunnari photography |
 |
| Kuva: Jonne Kunnari photography |
 |
| Kuva: Jonne Kunnari photography |
 |
| Kuva: Jonne Kunnari photography |
Mulle jäi viime vuodesta paljon käteen. Paljon rakkautta, ystävyyttä ja hyviä hetkiä, joita en vaihtaisi milloinkaan pois. Mutta tänä vuonna on taas aika kääntää uusi sivu elämässä. Uusi ja erilainen jakso. Meidän tiimi kasvaa yhdellä henkilöllä, ja se muuttaa elämäämme taas aika paljon. Hyvällä tavalla. Mä uskon, että tämä vuosi tuo meille vähintään yhtä paljon kun viime vuosi. Mä olen tällä hetkellä erittäin tyytyväinen mun elämään. Ja onnellinen. Mitä muuta sitä kaipaakaan?
Kauan en malttanut blogin äärestä poissa olla. Myönnän kyllä jo nyt etukäteen, että postauksia tulee ihan juuri sen mukaan, miten ehdin ja maltan kirjoittaa. Älkää siis repikö pelihousujanne jos meistä ei viikkoon mitään kuulu! Mä en edelleenkään ota tästä mitään painetta ja stressiä itselleni, vaan kirjoitan silloin kun siltä tuntuu.
torstai 1. tammikuuta 2015
Tässäkö tämä nyt oli?
Kun aloitin kirjoittamaan blogia, mietin, että kirjoittaisin vain Pyryn ensimmäisiin synttäreihin asti. Sillä blogin alkuperäinen tarkoitushan oli kirjata ylös raskauden vaiheita ja sitä, miten minusta kasvoi äiti. Sen jälkeen jättäisin blogin avoimeksi roikkumaan, mutta postauksia ei enään tulisi. Nyt kun Pyry on sen vuoden täyttänyt, oon vaan järkyttynyt kuinka nopeasti aika on oikeasti mennyt.
.jpg)
Mulla ei ole enään pientä vauvaa, vaan pienen pieni taapero. Mä en voi käsittää, kuinka viisas noin pieni ihminen voi jo olla. Pyry osaa paljon kaikkea, mitä en tosiaankaan osannut vuosi sitten kuvitellakkaan. Mä olen ylpeä myös itsestäni, kuinka mä olen pärjännyt äitinä, ja kuinka hienon pojan olen J:n kanssa onnistunut kasvattamaan. On mullakin ollut heikot hetkeni, jotka tapani mukaan olen yrittänyt pitää mahdollisimman hyvin sisälläni, ettei Pyry näkisi äidin huonoa oloa. Äitiys on myös kasvattanut mua ihmisenä. Mä osaan olla kärsivällisempi ja iloita pienen pienistäkin asioista. Olen ymmärtäväisempi ja ehkä vähän joustavampikin.
Pyryn hymy saa mut melkein joka kerta itkemään, niin ihana ja hyväntuulinen se vain on. Ja en voi käsittää edelleenkään kuinka suloinen lapsi me ollaan onnistuttu tekemään.
Toisaalta mun hirveästi tekisi mieli jatkaa bloggaamista, ihan vain seuraavankin tulokkaan takia. Että miten Pyry sitten ottaa pikkuveljensä vastaan ja miten meidän arki muuttuu ja alkaa rullaamaan. Mutta toisaalta, kun mun aikani hädin tuskin nyt riittää bloggaamiseen (ellen öisin kirjoita), niin miten sitten kun pieniä on kaksi? Jos jostain saisi ostaa vuorokauteen lisää tunteja, niin toi mun blogiarkistokin näyttäisi muhkeammalta. Nostan hattua niille äideille, joilla on aikaa blogata päivittäin!!
Tiedän, että meidän arkeamme käy lukemassa moni lukija ja tiedän myös että moni haluaisi lukea jatkossakin. Mutta riittääkö mun rahkeet kirjoittamaan kahden pienen lapsen kanssa? Aiheita kyllä varmaan tulisikin paremmin ja intoahan mulla olisi. Tämä mun julkinen päiväkirjani on kerännyt enemmän lukijoita, kun olisin uskonut. Ja tiedän, että lukijalistan ulkopuolellakin on tuttujakin lukijoita. Ehkä siksi syy siihen, että mitään kovin henkilökohtaista en ole tänne halunnut kirjoittaa, suurinosa tuntee J:nkin, mutta en halua häntä muutaman kuvan lisäksi kovin paljoa tuoda esille, sillä en ole varma mitä hän ajattelisi siitä. En myöskään ole meidän yhteisistä keskusteluista ja ajatuksista halunnut kirjoittaa. Päähenkilönä blogissa on kuitenkin Pyry, josta en myöskään mitään noloa halua rustata saatika jakaa noloja kuvia. Kun Pyry alkaa kasvamaan, luultavasti en hänen kuviaan tule netissä jakamaan ollenkaan.
Tätä asiaa sulattelen hetken aikaa, ja mietin kaikessa rauhassa aionko vielä jatkaa kirjoittamista. Luultavasti fb-sivuni tulee pysymään auki, ja sinne tulen päivittämään kuvia ja kirjoituksia, ja Instagram-tilini ei ole häviämässä mihinkään. Kiitos teille ihanille lukijoille, jotka olette jaksaneet seurata meidän arkea ja piristäneet minua ihanilla kommenteilla <3 Ohessa vilahti kuvia Pyryn 1-vuotis synttäreiltä, joita juhlittiin viime viikonloppuna. Pyryllä oli myös 1-vuotis kuvaukset 25.12 ja niistä kuvista tulen kyllä osan lisäämään ainakin Facebookiin. Olkaahan kuulolla siellä suunnalla! Ja onnellista Uutta Vuotta 2015, toivottavasti se tuo teille yhtä paljon onnea ja iloa kun mulle.
Ainiin! Masun kuulumiset: 29.12 kävin rakenneultrassa ja sieltä paljastui, että Pyry saa toukokuussa pikkuveljen! <3 Poika voi hyvin ja kaikki on niinkuin pitää. Viikkoja on kasassa nyt 21+3, hurjaa että jo yli puolenvälin mennään. Masu turpoaa kauhiaa vauhtia, en meinaa itse pysyä edes perässä. Poika on vilkas ja muistuttaa joka päivä potkuillaan ja liikkeillään olemassaolostaan <3
Mulla ei ole enään pientä vauvaa, vaan pienen pieni taapero. Mä en voi käsittää, kuinka viisas noin pieni ihminen voi jo olla. Pyry osaa paljon kaikkea, mitä en tosiaankaan osannut vuosi sitten kuvitellakkaan. Mä olen ylpeä myös itsestäni, kuinka mä olen pärjännyt äitinä, ja kuinka hienon pojan olen J:n kanssa onnistunut kasvattamaan. On mullakin ollut heikot hetkeni, jotka tapani mukaan olen yrittänyt pitää mahdollisimman hyvin sisälläni, ettei Pyry näkisi äidin huonoa oloa. Äitiys on myös kasvattanut mua ihmisenä. Mä osaan olla kärsivällisempi ja iloita pienen pienistäkin asioista. Olen ymmärtäväisempi ja ehkä vähän joustavampikin.
Pyryn hymy saa mut melkein joka kerta itkemään, niin ihana ja hyväntuulinen se vain on. Ja en voi käsittää edelleenkään kuinka suloinen lapsi me ollaan onnistuttu tekemään.
Toisaalta mun hirveästi tekisi mieli jatkaa bloggaamista, ihan vain seuraavankin tulokkaan takia. Että miten Pyry sitten ottaa pikkuveljensä vastaan ja miten meidän arki muuttuu ja alkaa rullaamaan. Mutta toisaalta, kun mun aikani hädin tuskin nyt riittää bloggaamiseen (ellen öisin kirjoita), niin miten sitten kun pieniä on kaksi? Jos jostain saisi ostaa vuorokauteen lisää tunteja, niin toi mun blogiarkistokin näyttäisi muhkeammalta. Nostan hattua niille äideille, joilla on aikaa blogata päivittäin!!
Tiedän, että meidän arkeamme käy lukemassa moni lukija ja tiedän myös että moni haluaisi lukea jatkossakin. Mutta riittääkö mun rahkeet kirjoittamaan kahden pienen lapsen kanssa? Aiheita kyllä varmaan tulisikin paremmin ja intoahan mulla olisi. Tämä mun julkinen päiväkirjani on kerännyt enemmän lukijoita, kun olisin uskonut. Ja tiedän, että lukijalistan ulkopuolellakin on tuttujakin lukijoita. Ehkä siksi syy siihen, että mitään kovin henkilökohtaista en ole tänne halunnut kirjoittaa, suurinosa tuntee J:nkin, mutta en halua häntä muutaman kuvan lisäksi kovin paljoa tuoda esille, sillä en ole varma mitä hän ajattelisi siitä. En myöskään ole meidän yhteisistä keskusteluista ja ajatuksista halunnut kirjoittaa. Päähenkilönä blogissa on kuitenkin Pyry, josta en myöskään mitään noloa halua rustata saatika jakaa noloja kuvia. Kun Pyry alkaa kasvamaan, luultavasti en hänen kuviaan tule netissä jakamaan ollenkaan.
Tätä asiaa sulattelen hetken aikaa, ja mietin kaikessa rauhassa aionko vielä jatkaa kirjoittamista. Luultavasti fb-sivuni tulee pysymään auki, ja sinne tulen päivittämään kuvia ja kirjoituksia, ja Instagram-tilini ei ole häviämässä mihinkään. Kiitos teille ihanille lukijoille, jotka olette jaksaneet seurata meidän arkea ja piristäneet minua ihanilla kommenteilla <3 Ohessa vilahti kuvia Pyryn 1-vuotis synttäreiltä, joita juhlittiin viime viikonloppuna. Pyryllä oli myös 1-vuotis kuvaukset 25.12 ja niistä kuvista tulen kyllä osan lisäämään ainakin Facebookiin. Olkaahan kuulolla siellä suunnalla! Ja onnellista Uutta Vuotta 2015, toivottavasti se tuo teille yhtä paljon onnea ja iloa kun mulle.
Ainiin! Masun kuulumiset: 29.12 kävin rakenneultrassa ja sieltä paljastui, että Pyry saa toukokuussa pikkuveljen! <3 Poika voi hyvin ja kaikki on niinkuin pitää. Viikkoja on kasassa nyt 21+3, hurjaa että jo yli puolenvälin mennään. Masu turpoaa kauhiaa vauhtia, en meinaa itse pysyä edes perässä. Poika on vilkas ja muistuttaa joka päivä potkuillaan ja liikkeillään olemassaolostaan <3
Ps. Arvonta on suoritettu ja arvonnan voitti mama! -blogin Miisa! Paljon onnea voittajalle! <3
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)