Kehonsa tyytymättömyys?

Ennen synnytystä olin tyytymätön kroppaani. 
Miksi? 
Painoin 55kg, lihasta löytyi ja hieman muotojakin. 
Siksi koska mua haukuttiin ja kiusattiin. Eikai kukaan näe itseään kauniina kun joka puolelta haukutaan toisin?

Kun katsoin mun vanhoja kuvia, niin nyt mä näen itseni niissä ihan nättinä nuorena tyttönä. Siis ihan niissä muokkaamattomissa kuvissa.

Raskauden aikana tuli huoli että "entä jos mä lihon 40kg?" - "jos mun maha ja pylly jää roikkumaan?" - "jos mun vähäiset pienet tissitkin hävii?" - "miten J pystyy enään katsomaan mua?"

Noh, kiloja tuli 12kg joka on aika vähän. Kyllähän sitä muuallekkin meni kun vain mahaan. Mun lantio leveni hiukan ja reidet turpos myös. 

Synnytyksen jälkeen painan 60kg. 5 kiloa enemmän kun ennen raskautta. Ja vasta nyt mä olen normaalipainoinen. Tässä mä aioin pysyä.

Mahaa mulle ei jääny nimeksikään, se palautui suht. normaaliin jo 3 tuntia synnytyksen jälkeen ja 30 day ab challengen jälkeen sain kadonneita vatsalihaksiakin esiin hiukan. Pylly ei roiku, mä voin ylpeenä pukea farkut päälle ja todeta, että mun pylly näyttää niissä hyvältä. Ne vähäisen pienet tissit kasvoi, ja imetyksen jälkeen ne jopa jäi koon isommaksi kun ennen. Ja ei, ne ei roiku niinkuin moni imettänyt väittää. Ja J katsoo mua. Joka päivä. Ja jokapäivä hän kehuu mua.

En ole vielä täysin tyytyväinen, on vielä alueita kehossa joihin haluan lihasta jne, mutta parempaan päin ollaan menossa. Mä osaan nyt katsoa mun kroppaa eri silmällä, olla ylpeä siitä miltä näytän.

Raskaus ei ehkä tehny mulle mallin kroppaa, mutta sitä mä en haluakkaan. En halua olla suora lauta joka näyttää samalta joka suunnasta. Naisella täytyy olla muotoja, eikä niin pieniä jalkoja että housut joutuu ostamaan lastenosastolta.  

Raskauden myötä mä olen oppinut rakastamaan enemmän kehoani, ja sen mukana rakastamaan itseäni.

Ja J:n myötä mun itseluottamus on noussut 0:sta 10:neen. Siihen meni 3,5 vuotta, mutta oon päässy kymppiin asti.

weheartit.com

Bloglovin + kuulumiset

Eli nyt kun tuo Bloggerin lukuluettelo jumittaa, meitäkin voi seurata myös TÄÄLLÄ!


Sitten kuulumisia:

Meille kuuluu ihan perusarkea. Syy hiljaisuuteen on se, että mulla ei yksinkertaisesti oo ollu energiaa kirjoittaa. Odottelen perjantaita kuin kuuta nousevaa, sillä silloin vihdoin tulee Pyryn testien tulokset. Mitään vakavaa ei siis pitäisi olla, mutta äitinä kuitenkin huoli on suuri.. Olen kyllä ylpeä siitä, etten ole mennyt googlettelemaan Pyryn oireita tms, eli kiltisti odottelen neurologin puhelua, joka kertoo mulle faktat.

Mitä Pyry jo osaa?

Pyry osaa kääntyä selältä mahalleen ja mahalta selälleen. Pyry juttelee ja suurimmaksi osaksi pärisee. Pyry osaa istua tuettuna, eilen istuttiin ekaa kertaa syöttötuolissa ja sehän se vasta hauskaa olikin!

 

Pyry yrittää kovin päästä eteenpäin, mutta hermo menee ennenkun senttiäkään pääsee eteenpäin. Pyry nukkuu kokonaisia öitä, huonoina päivinä herää kerran tai kaksi.

Missä menee raja?

Mielestäni yli 18-vuotias on jo aikuinen, ja sen ikäisen pitäisi jo alkaa käyttäytyä sen mukaisesti.


Näin ei kuitenkaan aina ole.

Asutaan kotona ja edelleen oletetaan, että vanhemmat maksaa ja tekee kaiken. Tottakai jos Pyry haluaa asua kotona vaikka 20v asti niin saa asua, mutta hän saa kyllä pitää sitä taloutta yllä samalla tavalla kun me J:n kanssa, eikä asua siivellä. Monissa perheissä lapset (tai no ne aikuiset) asuu täysi-ikäisinä vielä kotona, mutta eivät osallistu talouden ylläpitämiseen mitenkään. Eivät rahallisesti (esim. ruoka) eivätkä kotitöitä tehden. Kyllä mä haluaisin, että mun lapsi ottaisi vastuuta ja harjoittelisi yksin asumista kotona maksaen laskuja ja käymällä ruokakaupassa sekä tekemällä ruokaa.

Riidat. Riitely tapahtuu "olenainaoikeassa" -menetelmällä, eikä tulla yhtään toista puoliväliin vastaan. Syytetään ja huudetaan, eikä asioista pystytä puhumaan niin kuin aikuiset. Ja tästähän lapsi ottaa mallia. Ja jos lapsi tekee väärin, niin hälle huudetaan? Miksi? Jos jokin menee rikki ja lapsi tietää, että nyt kävi hassusti niin miksi pahentaa lapsen mieltä huutamalla asiasta? Kun voi yksinkertaisesti kysyä lapselta miksi noin kävi ja voisitko pyytää anteeksi. Kaikki me ollaan ihmisiä, jokaiselle sattuu virheitä. Kukaan ei ole täydellinen, et edes sinä.

Yökerhot. Jokainen 17-vuotias odottaa kuin kuuta nousevaa sitä päivää, että täyttää 18 ja pääsee baariin. Ei siinä, kyllähän minäkin kävin baareissa, mutta en sentään joka viikonloppu. Vaikka mulla olikin poikaystävä ja oli muutakin tekemistä, mulla olisi ollut mahdollisuus käydä joka viikonloppu. Eniten mä odotin, että saan ajokortin ja olla itse vastuussa omista tekemisistäni. Vanhemmat ovat tehneet sitä jo 18 vuotta, joten nyt oli mun vuoro. Tapansa tietysti kullakin, jos viihtyy joka viikonloppu baarissa viinahuuruissa niin mikäs siinä.

Tässä kohtaa painotan, että EN yleistä. Kirjotukseni ovat omia mielipiteitäni ja tapahtumat ovat poikkeustapauksia. Tämä ei siis todellakaan koske jokaista juuri täyttänyttä - 30 vuotiasta aikuista.

Pointtini oli siis:  

Minkä ikäisenä saa vielä olla lapsellinen/lapsenmielinen, missä menee raja? 

Milloin pitää alkaa ottamaan vastuuta? 

Milloin aletaan olemaan oikeesti aikuisia?

Edelleen omasta mielestäni, nykyään nuoret ovat erittäin uusavuttomia. Miksi? Eivätkö vanhemmat oikeesti kotona enään opeta lapsilleen miten keitetään perunoita ja tehdään jauhelihakastiketta? Ja että miten käytetään pesukonetta ja silitetään vaatteita? Ja eikös näitä koulussakin opeteta? Vai eikö nuoria vaan kiinnosta. Ymmärrän, että maailma on kehittynyt ja on kaikenmaailman pelikonsoleita, tablettia, tietokonetta, älypuhelinta jne. Mutta eikös vanhempien tehtävänä ole ohjeistaa lapsia käyttämään näitä viihdykkeitä sitten kun läksyt ja kotityöt on tehty?

Nuori vetoo siihen, että pitää kavereita nähdä. Mitä kavereiden kanssa näkemistä se on kun nuoret istuu puistossa ja juttelee keskenään PUHELINTEN välityksellä. Oikeesti? Eikö enään mennä rannalle uimaan ja pelaamaan rantalentistä/-futista? Piknikille? Ei. Sinne mennään istumaan varjoon ja päivittämään fb: "Me ollaan rannalla, jee! -henkilön Mikko Mallikas kanssa."

Millon tulee vastaan se sukupolvi, että nuoret osaa tehdä ruokaa itsenäisesti, auttaa itsenäisesti kotitöissä, keskustella asioista, olla päivä ilman puhelinta ja pitää hauskaa kavereiden kanssa, ottaa vastuuta tekemisistään ja lakkaa heittäytymästä marttyyriksi ja lapselliseksi kun on jostain vakavasta asiasta kyse. 

Voidaanko me luoda uudelleen tälläinen sukupolvi?

Peace!

 

Kun terve lapsi ei olekkaan niin terve

Np-ultra. Kaikki on hyvin, niskapoimu ei ole turvonnut.

Rakenneultra. Vauvan näköinen poika sieltä on tulossa, oikean pituiset reisiluut ja pää. Kaikki kunnossa.

Synnytys. Syntyy 8/9/10 pisteillä terve, kaunis ja terhakka poika. Käyttäytyy kuten pienen poikavauvan kuuluukin käyttäytyä.

1kk neuvola. Poika kasvaa keskikäyrillä, kehittyy kuten tuon ikäisen vauvan kuuluu kehittyä.

3kk neuvola. Ekat rokotukset. Poika kasvaa edelleen keskikäyrillä. Kannattelee päätään, juttelee, hymyilee, seuraa katseella, tunnistaa äidin ja isän. Kaikki edelleen niinkuin pitääkin.

4kk. Illalla laitan poikaa nukkumaan. Seison pinnasängyn vieressä ja katson kun toinen syö. Yhtäkkiä lopettaa syömisen. Ensin tärisee hieman raajoista, kunnes sekunnissa vapisee koko poika. Tätä kestää n. 7 sekuntia, jonka jälkeen poika nukahtaa (=tajuttomuus?). Mitä helvettiä?

Jutellaan J:n kanssa ja laitetaan tärinä sen piikkiin, että Pyry jännitti jotenkin jotain lihaksia tms. Kyllähän J:nkin raajat vapisee nukkumaan mentäessä.

Menee 2 viikkoa.

Laitan taas Pyryä nukkumaan ja katson pinnasängyn vieressä syömistä. Yhtäkkiä lopettaa syömisen. Pojan silmät heittävät ympäri ja samassa vapisee koko poika, kovemmin kun viimekerralla. Ei reagoi kosketukseen eikä puheeseen. Minä panikoin. Tätä kestää n. 8 sekuntia. Poika nukahtaa (=tajuttomuus?).

Seuraavana päivänä soitan neuvolaan. Varataan lääkärille aika.

Lääkärissä käydään ja lkr toteaa, että kyllä poika ihan hyvin on kehittynyt ja kasvaakin täysin keskikäyrillä. Sanoo, että pää on hieman epämuodostunut. Laittaa lähetteen verikokeisiin ja sanoo, että konsultoi lasten neurologia. Lkr soittaa reilun tunnin päästä, että meille on perjantaiksi varattu aika lasten neurologille. Käydään verikokeissa. Juttelen ystävän kanssa (sairaanhoitaja) ja hän kertoo, että kyseinen neurologi on kylän paras. 

Perjantaina (päivää ennen häitä) menemme neurologin vastaanotolle. Mukava mies, ja erittäin osaavan oloinen. Käsittelee Pyryä hyvin ja Pyry vain hymyilee ja kikattaa.

Neurologi sanoo, että ei usko että on mistään vakavasta kyse, sillä Pyry on kehittynyt niin hyvin. Laittaa kuitenkin lähetteen EKG:hen (sydänfilmi) ja EEG:hen (uni-EEG:ssä vauvan nukkuessa otetaan sähkökäyriä).

Eilen käytiin EKG:ssä ja siitä ei meinannut tulla mitään! On meidän pojalle mahdottomuus olla 10sek paikoillaan. Ja väänsi kakankin siinä sitten kun oli piuhoissa kiinni. Se on meidän poika se.

19.6 olisi vielä tuo EEG, ja onneksi tutkivat kunnolla niin ei jää mikään mietityttämään.

Vaikka mistään vakavasta ei ole kyse, pointtini oli se, että älkää ikinä pitäkö oletusarvona, että jos vauva syntyy terveenä niin että se olisi sitä. Minä pidin, ja sen takia järkytyinkin pahasti kun nuo kohtaukset tulivat. "Miten muka mun lapsi, senhän piti olla terve, se syntyi terveenä!" 

Ja ei, en sano että jokainen lapsi olisi sairas joka syntyy, vaan että liikaa hiljennytään siitä, että sairaudet ja vammaudet voivat puhjeta myös myöhemmällä iällä. Vaikka lapsi on terve syntyessään, se ei puolen vuoden ikäisenä välttämättä olekaan terve. 

Tutkimustuloksia en siis vielä ole saanut, sillä yksi tutkimus vielä edessä, mutta uskon että kaikki on ihan hyvin. Säikähdin ja järkytyin kyllä erittäin pahasti, mutta voiton puolella ollaan jo.

 

Ainiin! Meillä on jo kaksi alahammasta!!

Juhlapaikka ja opastekyltit (sekä hääpäivän kertaus)

Nyt kun häästressi on ohi, voi taas paneutua kunnolla Bloggerin maailmaan.

Lupasin aikaisemmissa postauksissa kuvia opastekylteistä ja juhlapaikan koristeluista, joten tässähän näitä olisi!

 

Valmiit opastekyltit!

 

Pöytien koristelua

 

 

 

 

 

Liitutaulu eteisessä. Koristeeksi pääsi Partyliten upeat led-kynttilät.

Lahjapöytä eteisessä

Mun ja J:n skumppalasit

Ja koska tosiaan kuvia en muista henkilöistä tänne blogin puolelle viitsi laittaa, aika paljon jää kaikista tilanteista kuvia pois, joten ajattelin kerrata teille tämän meidän päivän (ja samalla saada ihania flasbackejä!)

Aamu alkoi niin, että J lähti bestmaninsa kanssa muualle valmistautumaan, ja minä jäin odottamaan, että kaasoni ja kampaajani tulevat meille. Söimme vähän aamupalaa ja rupattelimme niitä näitä.

Aloimme hyvissä ajoin meikkaamaan ja laittamaan hiuksia, jottemme myöhästyisi kirkosta. Kaasot hakivat valokuvaajamme meille joskus 1 aikoihin, ja paljon kuvia laittautumisesta ja meistä tulikin otettua. Kampauksesta olikin kuvia edellisessä postauksessa. 

Meikin tein itse, ja siitä ehtisinkin itse napsasta kuvan:

Kirkolle lähdimme joskus puoli 4 jälkeen, sillä vihkiminen alkoi klo 16.15. Alakerrassa odottaessa ei kyllä edelleenkään jännittänyt yhtään, ja J oli kuulemma yläkerrassa eri mieltä. Ja sen kyllä huomasi kun alttarilla seistiin, mietin että hengittääkö J ollenkaan!!

Vihkiminen meni todella nopeasti, tai siltä tuntui, vaikka se 25min kestikin. Kirkolta hyppäsimme hääautoomme, joka oli siis vuoden -61 Rolls Royce. Aika hieno.

Kävimme eräässä puistossa ottamassa hääpotretti kuvat, ja sieltä suuntasimmekin juhlapaikalle. Autosta hyppäsimme niin nopiaa ulos, että J unohti raamattumme auton takapenkille! Onneksi kuski on meidän isän ystävä, joten enköhämme saa sen takaisin jossain vaiheessa. Hups!

Juhlapaikalla juotiin alkuskumpat ja otettiin onnitteluja vastaan, jonka jälkeen oli vihdoin ruokailu! Pääruokana oli lihakeittoa (lihat haettu lähitilalta, oli erittäin maukasta.) ja kasvisvaihtoehtona kasvissosekeitto, joka niin ikään sekin maistui muille sillä se loppui ihan hujauksessa! Jos oltaisiin tiedetty, että se noin hyvin menee kaupaksi, oltaisiin varauduttu siihen enempi. 

Ruuan jälkeen oli vapaata seurustelua ja isäni ja pappani piti puheet, ja liikuttavat puheet olivatkin. Sen jälkeen vuorossa oli kakun leikkaus, ja minähän se ehtisin polkasta, jonka jälkeen J polkas suoraan mun varpaille!

Kakun leikkaamisen jälkeen seurusteltiin vieraiden kanssa ja tanssittiin häävalssi. J:n serkun isä lauloi sen meille, ja erittäin hyvin lauloikin! Valssin jälkeen aukesi karaoke ja baari.

Lauloin siskoni kanssa eräässä vaiheessa karaokea, ja biisin jälkeen kaksi rosvoa kaappasi minut!

J:n piti vastata kymmeneen kiperään kysymykseen, jotta sai minut takaisin. Ja kaikki hän saikin oikein. Sen jälkeen minun piti silmät sidottuina 5 miehen joukosta tunnustelemalla löytää omani. Kasvoihin ei saanut koskea. Yhden uusintakierroksen jälkeen, kyllä vaan se oma sieltä löytyi!

Oli vielä kolmas leikki, jossa piti istua selät vastaikkain ja molemmille annettiin laput joissa oli meidän nimet. Kysymyksiin piti vastata niin, että kumpi tekee sitä omasta mielestä enemmän (nostaa siis sen nimen lappu ylös)

Loppuilta menikin sitten juoden ja juhlien. Yöstä päädyimme hääsviittiimme Siuntioon.

Oli kyllä erittäin ihana päivä ja haluankin vielä kiittää kaikkia ketkä pääsi kanssamme tuota päivää juhlimaan! <3

Hei me mentiin naimisiin!

Vihdoin meidän päivä koitti, ja se olikin ikimuistoinen. 

Kyyneleiden ja iloisuuden täyteinen päivä. 

Ikimuistoinen, täynnä rakkautta. 

Voisin elää tuon päivän uudestaan ja uudestaan.

 Nyt mä olen vaimo, ja rinnallani mulla on maailman paras mies. 

Täydellinen, niin miehenä, kuin isänäkin. 

Rakastan. <3

 

Kampaus

 

  

Kirkko

Hääauto, Rolls Royce

<3

Mieheni kirjoitti fb:hen osuvasti juuri ennen kirkkoa:

"Ei onni tule köyhyydestä tai rikkaudesta, ei maailman antamista aineksista, se tulee meistä sisältä, hiljaa hymyillen, suukottaa poskelle ja kuiskaa,
-sinä olet minun valittuni."

<3 <3 <3

Kiirekiirekiire!

Viimeinen viikko ennen häitä.
Blogia päivittelen siis häiden jälkeen. Haasteet saa nyt jäädä, mulla ei vaan yksinkertaisesti riitä aika.

Kirjoitin tän nopsaa vaan puhelimella että hengissä edelleen ollaan vaikka viikonlopun jälkeen ei tunnu siltä..

Ihanaa viikkoa!! <3 Love, Neea&Pyry