Me ollaan vihdoin siirrytty "isojen poikien" sänkyyn Pyryn ollessa 1v 3kk ikäinen. Miten tämä siirtyminen sitten sujui? Siirtymisestä on nyt kulunut n. 4-5 viikkoa.
Suurin syy siirtymiselle on pian syntyvä pikkuveli. En halunnut, että Pyry luulee vauvan vievän hänen sänkynsä, ja kun ei tuo poika enään vauva ole niin miksi pitäisi vauvan lailla pinnasängyssä nukkua? Pyryllä on paljon tullut omaa tahtoa joten mun mielestä senkin puolesta on hyvä, että Pyry saa itse sänkyyn mennä ja tulla pois.
Itse sängystä! Olin jonkin aikaa katsonut Ikean sivuilta mahdollisia vaihtoehtoja sängyille, ja päädyin loppujen lopuksi Kritter -malliin joka ei ole jatkettava. Ennenkuin edes suunnittelin käynnistäväni auton ja suuntaamasta kohti Espoota, päätin selata paikallisen fb-kirpparin tarjonnan. Ja kuinka hyvä tuuri kävikään, siellä oli kuin olikin myynnissä täysin sama sänky, hyvässä kunnossa ja mukaan sai vielä patjan ja petarinkin! Ja tämän kaiken saisi 40 eurolla. Eli yli puolet halvemmalla kuin Ikeasta pelkän sängyn rungon! Myyjälle viestiä, ja laivareissun jälkeen kävinkin hakemassa sängyn.
Itse siirtyminen sujui yllättävän hyvin, sillä heti ensimmäisenä iltana Pyry jäi suoraan sänkyyn ja nukahti ihan parissa minuutissa ilman itkua tai muutakaan kitinää. Yksin. Me siis vain iltasadun jälkeen sanottiin "Noniin nyt mennään nukkumaan, hyvää yötä rakas", Pyry otti rätin kainaloon ja painoi pään tyynyyn ja sanoi "A-aa!" Poistuimme huoneesta ja hiljaista oli. Mun oli pakko käydä myöhemmin katsomassa, että tosiaanko se siellä nukkuu. Arvasin, ettei tämä voi käydä näin helposti ja n. viikon päästä Pyryä saikin kantaa takaisin sänkyyn.
Iltasadun jälkeen kyllä jäi sänkyyn, mutta hetken päästä juoksi koputtamaan ovea itkun kera. Ekana iltana meni reilu puol tuntia kun kannoin poikaa takaisin sänkyyn, en edes laskenut kuinka monta kertaa sen sinne sai kantaa, toisena iltana meni jo helpommin, n. 10-15min meni ennenkuin poika oli unessa. Vieläkin toisinaan Pyryä saa kantaa takaisin, mutta nykyään riittää ihan vaan pari kertaa. Kahdella ekalla kantokerralla puhun pojalle "nyt mennään nukkumaan" ja "hyvää yötä", mutta niiden kahden kerran jälkeen kannan pojan mitään sanomatta sänkyyn. Eiköhän tämä tästä pikkuhiljaa!
Millaiset meidän iltarutiinit on?
Kylpy/saunapäivänä mennään kylpyyn/saunaan joskus klo 19 aikoihin, jonka jälkeen rasvaukset ja puhdas yökkäri ja vaippa päälle. Iltapuuron keitän joskus klo 20 aikoihin, ja sen syöminen menee joskus helposti ja nopeasti ja toisinaan ei. Iltapuuron jälkeen saa huikan maitoa joko mukista tai nokkamukista. Maidon jälkeen (n. klo 20.30) mennään hammaspesulle ja jos on tullut kakka, niin vaipanvaihdolle. Sen jälkeen luetaan Pyryn lempikirja iltasaduksi pojan sängyssä, jonka jälkeen jää sinne nukkumaan. Yleensä klo 21 on jo täydessä unessa. Tietysti huonompia iltojakin on kun mikään ei mene niinkuin itse on suunnitellut! Nyt parina iltana, tai oikeestaan jo päivänä Pyry on ollut tosi kiukkunen kun hampaat 10 & 11 tulivat toissayönä läpi, ja eilen katsoin että niiden lisäksi on ainakin 5 muuta hammasta tulossa. Kohta alkaa koko kalusto olla suussa!
Miten teillä on siirtyminen pinnasängystä juniorisänkyyn sujunut ja missä iässä? Kuinka kauan meni, että lapsi alkoi helposti jäämään nukkumaan sinne?
Tää on aika koluttu aihe kyllä, mutta asia joka on taas noussut hieman pinnalle. Nimittäin se, kuinka erilaista lapsettoman ja lapsenomaavan arki on, kuinka sitä erkanee hyvätkin ystävät.
Mulla on ystäviä joiden kanssa käyn kahvilla ja vaihdetaan kuulumisia. Se ei kuitenkaan ole samanlaista kun ennen. Ja se ei kuitenkaan tarkoita sitä ettenkö tuntisi itseäni yksinäiseksi. Kun on ollu kotona yli vuoden kahdestaan lapsen kanssa, huomaa välillä sen kuinka yksinäistä on, vaikkei kuitenkaan yksin ole. Ajoittain sitä miettii, kuinka sitä jaksaa. Päivät on samanlaisia, ne on saaneet rytmin, jota on pakko noudattaa. Mä oon omasta mielestä jaksanut ihan hyvin, ottamalla huomioon esimerkiksi sen, miten huonosti on tullut nukuttua.
Sitä on jo tottunut ajatukseen, että kun ystävät lähtevät viettämään iltaa ulos, itse on turha edes odottaa sitä kutsua. Alkuun se oli rankkaa. Huomata facebookista, että "taas nuo lähtevät viettämään iltaa keskenään.. Ilman mua." Sitä tulee tarkistettua puhelin monesti, että onko kutsu illanistujaisiin vain jäänyt huomaamatta. Nykyään sitä ei edes enään odota. Enhän mä kuitenkaan pääse, koska mulla on lapsi. Ja toinen tulossa. Mulla on velvotteita ja vastuu äitinä, enkä mä haluaisikaan olla sellainen mutsi joka juoksee joka viikonloppu baareissa pitämässä yllä kaverisuhteita tai tuulettumassa muuten vaan. Silti, onhan mullakin oikeus käydä ilman lasta kaupungilla tuntematta huonoa omaatuntoa tai selkään porautuvia katseita "mihis toi on lapsensa jättänyt".
Eniten mä yllätyin ehkä kuitenkin sitä, että kuinka moni ihminen päivittäin kyseli mun ja vauvan kuulumisia (kun odotin Pyryä) ja olivat todella paljon mukana odotuksessa ja innoissaan vauvasta. Olihan syntymän jälkeenkin facebookissa 200 tykkäystä ja vähintään yhtä monta kommenttia. Ja tätä jatkui ehkä 2-4kk Pyryn syntymän jälkeenkin. Kunnes sen jälkeen sen eron huomasi. Ensin viesti saattoi tulla kerran pari viikossa, joka toinen viikko, muutaman kerran kuukaudessa, ja lopulta ei ollenkaan. Alkuun mäkin olin hieman hämilläni ja masentunut, sillä olin tottunut siihen joka päiväiseen viestittelyyn. Itsehän toki jatkoin viestittelyä, kunnes sitä alkoi saamaan niitä samoja vastauksia kuulumisiin päivästä toiseen, että se tuntui turhalta. Lopulta ei enään keksinyt mitä sanoa.
Äitinä tiedän, ettei arki ole mitään helppoa ja suunnittelematonta, vaan koko ajan on jotain tekemistä eikä sitä ihan extempore pysty kaikkea tekemään. Eikä sitä aina pääse sinne minne on suunniteltu. Vaikka mulla paljon äitikavereitakin on, niin ei sitä ihan joka päivä tule treffattua puistossa, vaikka näin voitaisiin olettaa. Sillä kuuluuhan siihen arkeen muutakin kun vain puistossa käymistä.
Mulla on mahtava tukiverkosto ja olen siitä joka päivä kiitollinen. Siltikin, sitä tuntee yllättävän usein olonsa erittäin yksinäiseksi. Ja eihän siitä saisi valittaa, sillä nykykulttuurissa äidin tulee olla melkoinen supermutsi. Enkä mä valita, koska sitä on muutenkin niin vaikea hahmottaa sellaiselle, joka ei samanlaisessa tilanteessa ole. Ja siitä, että olen tehnyt valintani olemalla äiti, en todellakaan valita. Se on vienyt multa, mutta enemmän se on mulle tuonut. Jokainen joka on saanut tuntea tän saman tunteen, ymmärtää kuinka paljon haluan tuoda esille ja korostaa sitä, että mä olen joka päivä kiitollinen mun molemmista pojista ja kuinka onnelliseksi he mut tekevät, jopa tämä syntymätön. Toistan myös joka päivä itselleni, kuinka hyvin mä olen näin nuorena selvinnyt äitiydestä, sitä että mä olen pysynyt vahvana, hoitanut Pyryn ja kodin ja onnistunut kasvattamaan tähän asti hienon taaperon. Vaikka liki päivittäin tunnen olevani yksinäinen, voin illalla Pyryä nukkumaan laittaessa nostaa katseen maasta, taputtaa itseäni olalle ja todeta "sä olet tehnyt hienon työn, ja tuossa on kaikki mikä merkitsee."
