Yhdessä odottamista, yksin äitiydessä

Tää on aika koluttu aihe kyllä, mutta asia joka on taas noussut hieman pinnalle. Nimittäin se, kuinka erilaista lapsettoman ja lapsenomaavan arki on, kuinka sitä erkanee hyvätkin ystävät.

Mulla on ystäviä joiden kanssa käyn kahvilla ja vaihdetaan kuulumisia. Se ei kuitenkaan ole samanlaista kun ennen. Ja se ei kuitenkaan tarkoita sitä ettenkö tuntisi itseäni yksinäiseksi. Kun on ollu kotona yli vuoden kahdestaan lapsen kanssa, huomaa välillä sen kuinka yksinäistä on, vaikkei kuitenkaan yksin ole. Ajoittain sitä miettii, kuinka sitä jaksaa. Päivät on samanlaisia, ne on saaneet rytmin, jota on pakko noudattaa. Mä oon omasta mielestä jaksanut ihan hyvin, ottamalla huomioon esimerkiksi sen, miten huonosti on tullut nukuttua.

Sitä on jo tottunut ajatukseen, että kun ystävät lähtevät viettämään iltaa ulos, itse on turha edes odottaa sitä kutsua. Alkuun se oli rankkaa. Huomata facebookista, että "taas nuo lähtevät viettämään iltaa keskenään.. Ilman mua." Sitä tulee tarkistettua puhelin monesti, että onko kutsu illanistujaisiin vain jäänyt huomaamatta. Nykyään sitä ei edes enään odota. Enhän mä kuitenkaan pääse, koska mulla on lapsi. Ja toinen tulossa. Mulla on velvotteita ja vastuu äitinä, enkä mä haluaisikaan olla sellainen mutsi joka juoksee joka viikonloppu baareissa pitämässä yllä kaverisuhteita tai tuulettumassa muuten vaan. Silti, onhan mullakin oikeus käydä ilman lasta kaupungilla tuntematta huonoa omaatuntoa tai selkään porautuvia katseita "mihis toi on lapsensa jättänyt".

Eniten mä yllätyin ehkä kuitenkin sitä, että kuinka moni ihminen päivittäin kyseli mun ja vauvan kuulumisia (kun odotin Pyryä) ja olivat todella paljon mukana odotuksessa ja innoissaan vauvasta. Olihan syntymän jälkeenkin facebookissa 200 tykkäystä ja vähintään yhtä monta kommenttia. Ja tätä jatkui ehkä 2-4kk Pyryn syntymän jälkeenkin. Kunnes sen jälkeen sen eron huomasi. Ensin viesti saattoi tulla kerran pari viikossa, joka toinen viikko, muutaman kerran kuukaudessa, ja lopulta ei ollenkaan. Alkuun mäkin olin hieman hämilläni ja masentunut, sillä olin tottunut siihen joka päiväiseen viestittelyyn. Itsehän toki jatkoin viestittelyä, kunnes sitä alkoi saamaan niitä samoja vastauksia kuulumisiin päivästä toiseen, että se tuntui turhalta. Lopulta ei enään keksinyt mitä sanoa.

Äitinä tiedän, ettei arki ole mitään helppoa ja suunnittelematonta, vaan koko ajan on jotain tekemistä eikä sitä ihan extempore pysty kaikkea tekemään. Eikä sitä aina pääse sinne minne on suunniteltu. Vaikka mulla paljon äitikavereitakin on, niin ei sitä ihan joka päivä tule treffattua puistossa, vaikka näin voitaisiin olettaa. Sillä kuuluuhan siihen arkeen muutakin kun vain puistossa käymistä.

Mulla on mahtava tukiverkosto ja olen siitä joka päivä kiitollinen. Siltikin, sitä tuntee yllättävän usein olonsa erittäin yksinäiseksi. Ja eihän siitä saisi valittaa, sillä nykykulttuurissa äidin tulee olla melkoinen supermutsi. Enkä mä valita, koska sitä on muutenkin niin vaikea hahmottaa sellaiselle, joka ei samanlaisessa tilanteessa ole. Ja siitä, että olen tehnyt valintani olemalla äiti, en todellakaan valita. Se on vienyt multa, mutta enemmän se on mulle tuonut. Jokainen joka on saanut tuntea tän saman tunteen, ymmärtää kuinka paljon haluan tuoda esille ja korostaa sitä, että mä olen joka päivä kiitollinen mun molemmista pojista ja kuinka onnelliseksi he mut tekevät, jopa tämä syntymätön. Toistan myös joka päivä itselleni, kuinka hyvin mä olen näin nuorena selvinnyt äitiydestä, sitä että mä olen pysynyt vahvana, hoitanut Pyryn ja kodin ja onnistunut kasvattamaan tähän asti hienon taaperon. Vaikka liki päivittäin tunnen olevani yksinäinen, voin illalla Pyryä nukkumaan laittaessa nostaa katseen maasta, taputtaa itseäni olalle ja todeta "sä olet tehnyt hienon työn, ja tuossa on kaikki mikä merkitsee."