Tasapainoinen parisuhde

On niitä pariskuntia, joista sanotaan että he eivät koskaan eroa ja he eivät koskaan riitele. Elävät onnellisina samoja arvoja kunnioittaen ja kiistelemättä mistään. Semmoinen täydellinen pari.

Meistä on sanottu usein niin.

Haluaisin kuitenkin muistuttaa, että mekin J:n kanssa olemme vain ihmisiä, teemme inhimillisiä virheitä elämässä ja myös me joudumme niitä laskuja maksamaan ja murehtimaan raha-asioista. Me myös riitelemme, voitteko kuvitella? Ei me olla mitään yli-ihmisiä. Kukaan ei ole täydellinen. Sellaista ei olekkaan kuin täydellinen parisuhde.

Käyttäisin enemmin sanaa tasapainoinen. Asiat ovat perushyvin, mutta kuitenkin vastapainona on ne pienet riitelyt ja erimielisyydet. Vaikka mieheni ei pidä riitelystä, osaa hän sanoa vastaan jos (=lue: kun) mä olen ärsyttävä. Ja kyllä, sitä mä osaan tarpeen tullen olla. Ja kiitos isäni, olen perinyt periksiantamattomuuden jalon taidon. Sillä minähän olen aina oikeassa. Sillonkin kun olen (mukamas) väärässä. Se on mun yksi ärsyttävimmistä luonteenpiireistä ja toivonkin, että pojat tulevat luonteensa perimään J:ltä. Siitä olen onnellinen, että J:llä on lempeä luonne ja hän ei yleensä lähde mukaan kunnolla mun kiukutteluihin. Ja en mä sitä sano, osaa hänkin välillä olla se kiukkuilija ja mä välillä siihen helposti turhaudunkin. Mutta jos J olisi puoliksikaan luonteeltaan sellainen kun mä olen, en tiiä olisko meidän Ikean astiasto kokonaan ehjä.

Meillä mä hoidan sen riitelyn, J anteeksipyynnön. Vaikka mä olisin se kenen kuuluisi pyytää anteeksi. Oon todella huono siinä, ellen ole oikeasti tehnyt jotain, joka satuttaa paljon. Siitä en myöskään pidä itsessäni, ja oonkin opetellut pyytämään anteeksi. 

Mä oon miettinyt joskus kun ollaan riidelty, että mitä jos J:llä tulee joku päivä mitta täyteen? Niin täyteen, että se ei enään tule tosta ovesta takaisin? Mitä helvettiä mä sitten teen? Mä en tule mistään löytämään ketään, joka olisi puoliksikaan niin ihana ihminen, kun mieheni on. En haluaisi edes joutua etsimään. Mulla on kaikki hyvin hänen rinnallaan, ja en ole parisuhteessa ollut koskaan onnellisempi kuin nyt olen. Ja puhun parisuhteesta siksi, koska vertaan edellisiin suhteisiin ja en ole aikaisemmin naimisissa ollut. Summasummarum, meillä on hyvä ja tasapainoinen avioliitto.

Vaikka ollaan oltu vasta 4 vuotta yhdessä, on ehtinyt tapahtua paljon. Me ollaan muutettu kahdesti vai kolmesti, ostettu yhteinen koti, menty naimisiin ja kohta meillä on kaksi lasta. En suhteessa olisi edennyt näin nopeasti, jollen olisi 110% varma, että tän ihmisen kanssa tahdon loppuelämäni olla.

Voin aika varmasti sanoa, että jokaisessa suhteessa on päiviä jolloin toisen naama ärsyttää suunnattomasti, ja tulee paiskottua kaapin ovia ihan vaan siksi, että toinen on jättänyt vaatteensa taas pitkin kämppää. Vaikka se itse vaate lattialla ei ärsyttäisi, sitä käytetään tekosyynä, jotta huonona päivänä pääsee jostain toiselle sanomaan. Ja yleensä jos itsellä on huono päivä ja huomaa, että toisella kaikki sujuu ja kaikki on kivaa, sitä tekee melkeenpä mitä vaan, että saa toisellekkin sen huonon fiiliksen. Näin ei pitäisi olla, mutta hyvin usein on.

Paljon suhteita ajautuu eroon vain siksi, että me suomalaiset olemme todella huonoja puhumaan asioita selväksi. Ja kun niitä ei pitäisi viikon päästä puida, vaan melkein heti tilanteen rauhotuttua. Tähän me ollaan pyritty J:n kanssa ja se on toiminut. Ja jos ei jostain pysty kumppanin kanssa keskustelemaan, täytyisi tosiaan miettiä voiko kyseisen ihmisen kanssa viettää loppuelämän. Suomalaisilla on myös tapa dramaattisena vetää esiin "vanhat virheet" -kortti. Jokin pieni tai isompi asia minkä kumppani on joskus vuosia (tai kymmeniä vuosia) sitten tehnyt, on aina pakko ottaa esiin siinä "jätit sitten kalsarit keskelle lattiaa" -riidassa. En mäkään sellasta ihmistä jaksaisi kauan katsoa. Ymmärrän, että monessa parisuhteessa on omat ongelmansa ja joitain asioita ei vaan voi antaa anteeksi, mutta siltikin kaikesta pitäisi pystyä mun mielestä puhumaan eikä heittää pyyhettä kehään ensimmäisen vastoinkäymisen jälkeen. Enkä myöskään väitä, että näin aina olisi. Älkää siis takertuko pieniin sanallisiin yksityiskohtiin.

Jos palataan vielä mun ja J:n suhteeseen, niin voin sanoa että ei meilläkään aina mitään ruusuilla tanssimista ole. Me ei vaan tosiaan tuoda meidän riitoja näiden seinien ulkopuolille, ja pyritään selvittämään riidat ennenkun täältä edes poistutaan. Varsinkin nyt kun mä stressaan tätä kämppää ja sitä kuinka me mahdutaan tänne ja kuinka mun hermot kestää 58 neliön talossa kahden lapsen ja ad/hd koiran kanssa, johon mulla menee jo nyt välillä hermo, niin saa aika tarkkaan miettiä mitä mulle kannattaa sanoa ja mitä ei. 

Vaikkakin nyt on erittäin huono hetki stressata niitä asioita, minkä mä sille mahdan? Mussa ei oo semmosta "älä stressaa" -kytkintä jonka voisi kytkeä off-asentoon. Haettiin tänään tulokkaalle pinnasänky ja mä ahdistuin jo siitä, kun ei meinattu saada sitä mitenkään järkevästi meijän makkariin. Kiitos vielä hormoneiden, mun mieliala pomppii nollasta sataan hyvin monta kertaa päivässä. Joten saa aika tarkkana olla, mitä mulle sanoo ja mitä ei.

Kaikesta huolimatta tossa vieressä edelleen makaa se sama mies, johon rakastuin 4 vuotta sitten. Eikä se oo siitä lähdössä minnekkään, me yhdessä pidämme siitä huolen pitämällä meidän parisuhteen hyvänä ja terveenä. Toivon kaikille muille samaa.