"Mulla kaikki hyvin on..."

Nii no päällisin puolin juu. Sillä olenhan tunnettu siitä, että piilotan tunteeni kuoren alle ja päästän ne ulos vasta kun joku oikein hiillostaa, tai niinkun nyt; pakosta.

Nyt on vaan pakko avaa suu jonnekkin, sillä mun sisällä kiehuu semmonen tunnesoppa, että meen itekkin sekasin jos en avaa mun tunteita. Nähtäväksi jää julkaisenko tätä postausta. (EDIT: julkaisin näköjään.)

Voi olla, että johtuu raskauden tuottamista niin "ihanista" hormoneista, mutta mä nykyään ahdistun ja stressaannun erittäin helposti. Ja tällä hetkellä mun päällisin stressinaihe on tää meijän nykynen kämppä, niin kuin arvata saattaa.

58 neliötä. Kaksi aikuista, iso koira, kissa, taapero ja kohta vauva? Ymmärtänette nyt miksi revin hiuksia päästä ja melkein joka yö itken itseni uneen sen takia, koska en tiedä miten päin me tänne mahdutaan toukokuussa. Mä en muista millon olisin nukkunut kokonaisen yön. Ja ei, ei edes johdu Pyrystä kuten voisi luulla. Toki Pyrylläkin on nyt viime viikon aikana ollut tosi huonoja öitä, kiitos vaan tulevien hampaiden. Pyry on myös erittäin herkkäuninen ja siksi on nukkunut seinän toisella puolella 7kk ikäisestä asti. Tästä syystä yöllä saatetaan herätä ihan vaan sen takia, että meidän koiramme käy juomassa tai vaihtaa paikkaa. Näistä samaisista syistä tämä herkkäuninen äitikään ei saa nukuttua. Kirsikkana kakun päällä on kissamme, joka haluaa ulos naukuen ja raapien ovia, ja ulos päästyään puolen tunnin päästä tahtoo takaisin sisälle, koska tuli nälkä. Ja sit takaisin ulos. Tätä jatkuu pääpiirteittäin koko yön.

Ja ei siinä, eihän sille tarvii sitä ovea mennä avaamaan, mutta jos se on sisällä niin ei lopeta maukumista/raapimista ennenkun ulos pääsee. Ja jos odottaa turhan kauaa niin tättädädää; Pyry herää siihen meteliin. Ja kun se haluaa sisälle, niin mikäs sen kivempaa kun hypätä makuuhuoneen peltiselle ikkunanlaudalle herättäen melkeen koko naapuruston ja tulemalla melkein ikkunasta läpi.

Se niistä öistä. Aamut. Ne vasta hauskoja onkin. Meillä keittiötä käytetään lähinnä vaan päivällisen ja iltapalan tekemiseen ja syömiseen. Ja joo tehdään me aamupalaakin, illalla. Jep, leivät laitetaan valmiiksi jääkaappiin, jotta aamu 5:30 kun J:llä soi herätyskello (joka ei saa soida 5 sekuntia kauempaa) ei tarvitse kuin käydä hakemassa leivät jääkaapista ja ne syödään makkarissa. Koska Pyry nukkuu tällä hetkellä olkkarissa, joka on keittiön kanssa liki samassa tilassa, ja koska hänhän siis herää helposti, se tuskin on nyt jäänyt kenellekkään epäselväksi. No mites sit kun vauva tulee? Voiko mihinkään sytyttää aamusin edes valoa ettei lapset herää siihen kun isi lähtee kukonlaulun aikaan koiran kanssa lenkille (joka on muuten aika ninjailua sekin) ja siitä töihin. 

Toki, miksen mä voisi nousta itse ylös siihen aikaan lasten kanssa? Voisin, ja varmaan tulen nousemaankin. Mutta Pyry kun ei kovin aamuvirkku ole ja mieluiten nukkuisi sinne 9-9.30 asti. Parina aamuna ninjailut on pettäneet ja Pyry on herännyt siihen kukonlaulun aikaan, ja sehän on sitten ollut pelkkää kiukuttelua pari tuntia, koska herra on ollut liian väsynyt nousemaan. Sitten nukahtaa 7-8 aikaan takaisin unille ja herää 11-12 aikaan. Siis siihen aikaan kun pitäisi päikkäreille mennä. Siinähän on sitten päivän rytmi täysin sekasin.

Joka päivä selaan talojen myynti sivustot ja kuolaan isoja omakotitaloja (joista murto-osa tähän asti on ollut semmosia jotka hinnan, tilan tai sijainnin puolesta ovat olleet sopivia.) Ja helppohan se olisi vaan laittaa tää myyntiin ja ostaa uusi kämppä. Näin mä olisin tehnyt jo aikoja sitten jos ei olisi matkassa pari muuttujaa, joita en sen enempää tähän nyt avaa...

Eilen näin ilmoituksen, jossa oli autotalli isompi kuin meidän tän hetkinen kämppä. Mä olisin valmis vaikka vuokraamaan pelkästään sen autotallin tässä vaiheessa.

Seinät siis kaatuu päälle. Ja vinkkinä muille; älkää ikinä ostako isoa koiraa näin pieneen taloon. Ei siinä mitään, että se pyörii jaloissa ja on koko ajan tiellä mihin ikinä menetkään, vaan se, että koira on iskettävä johonkin toiseen tilaan kun vieraita tulee. Ai miksi? Koska toi ad/hd on aina niin innoissaan vieraista, ettei tajua varoa Pyryä (tai ketään muutakaan ketä tielle tulee). Kiitos yllätysvieraiden, Pyry on saanut Domin takia kaksi aivotärähdystä, kun koira on rynnännyt ovikellon soidessa ovelle kaataen matkalla Pyryn. Ja aina tietenkin siihen keittiön kivilaattalattialle. Aina.

Aijoo, ja rivitaloissa hauskaahan on myös naapurit. Niistähän keksisin vaikka mitä sanottavaa tän 3 vuoden aikana mitä ollaan täällä asuttu, mutta taidan olla hiljaa. Paitsi siitä, että on helvetin ärsyttävää, kun ne tietää mihin aikaan Pyry nukkuu ulkona, ja silti on pakko tulla puhumaan siihen puhelimeen kovaan ääneen pihalle tai rakentamaan jotain tai kolaamaan sitä 1cm:n lumihiutalekerrosta siitä kivimaasta puoli tuntia sen jälkeen kun oon saanut Pyryn nukkumaan. Ja eihän sitä ikinä takaisin nukahdeta.

Huoh, itkuhan tässä tuli kun tätäkin kirjoitti. Mutta sainpahan avauduttua. Ei se varmaankaan mun stressiä tai ahdistusta poista, mutta löytäisinköhän mä tätä kautta kohtalotovereita? Joilla olisi edes jotain tsemppaavia sanoja tai vinkkejä, miten helpottaa arkea?

Ja lauseet "älä stressaa" ja "kyllä se siitä" voitte jättää suosiolla sanomatta. Stressaan kuitenkin. Ja kyllä mä sen tiedän, että helpottaa kun päästään isompaan kämppään, sitähän mä jumalauta tässä odotankin?! En yhtään ihmettele miksi jouduin viime viikonloppuna osastolle yöks. Ei nää mun tuntemukset hyväksi vauvallekkaan ole, tiedän senkin.