Uusi sivu elämässä

Uusi vuosi. Vuosi 2015. Paljon ihania muistoja edelliseltä vuodelta. Huoh, miten tämä aika juokseekaan.

Ystävänpäivänä päätimme Jounin kanssa, että tulevana kesänä menemme naimisiin. Varasin jo melkein heti seuraavalla viikolla kirkkoa ja juhlapaikkaa, ja parhaimmaksi ajankohdaksi osui päivä 7.6.2014. Okei, en ollut ihan käsittänyt että se olisi jo neljän kuukauden päästä. Siis neljä kuukautta aikaa järjestää häät? Ja koska kyse on minusta, järjestimme DIY-häät. Melkein kaiken teimme siis itse. Tai noh, kaiken.

Kuva: Jonne Kunnari photography

Kuva: Jonne Kunnari photography

Kuva: Jonne Kunnari photography

Yleensä ihmiset järjestää häitään vuoden tai ylikin. Ja ymmärrän, onhan se elämän tärkein päivä ja siitä tahtoo aina ikimuistoisen. Meillä oli pieni budjetti, vähän aikaa ja paljon tekemistä ja stressin tynkää, pyörihän jaloissa vielä muutaman kuukauden ikäinen poika. Mutta kaikesta huolimatta, meidän päivä oli ikimuistoinen. Meidän näköinen. Täydellinen. ♥

Aivan sama, meneekö rahaa 1000e vai 10 000e. Mä sain itselleni kaiken sen, mitä rahalla ei voi ostaa. Maailman parhaimman miehen. Omakseni. Ainiaaksi.

Kuva: Jonne Kunnari photography

Kuva: Jonne Kunnari photography

Polttareita vietin äitienpäivää edeltävänä päivänä. Oli ensimmäinen äitienpäiväni, sain aamupalan sänkyyn kera musiikin ja pienen vauvan. Vaikka edellisenä päivänä oli menty lujaa ja alkoholiakin kurkusta alas kaadettu, paha olo unohtui siinä hetkessä, kun sain rakkaan lapsen viereeni sinä aamuna. Ja muistin, että vain sillä on merkitystä.

Tänä vuonna äitienpäiväni on hieman erilainen. Riippuen tietysti siitä, onko herra nro 2 täsmällinen, vai tuleeko veljeensä päättäen tulla maailmaan hieman etuajassa. Joka tapauksessa, tänä vuonna tulen olemaan äiti kahdelle pienelle pojalle.

Tulevan ikäeron kertoessani, olen monen suusta saanut jo tässä vaiheessa kuulla kommentit "Ohhoh." - "Kylläpä teette pienellä ikäerolla." - "Sulla tulee sitten olemaan aika hektistä" - "Eikö olisi kannattanut odottaa vielä?"

Ei. Me ollaan J:n kanssa yhdessä tultu tähän päätökseen. Me niitä lapsia yhdessä tehdään. En mä jää yksin niiden kahden pojan kanssa? Mulla on apuna mun mies, ystävät, isovanhemmat, kummit jne. Ja kyllähän mä sen tiedän, että alussa tulee olemaan kiirettä kahden pienen kanssa, mutta myöhemmin se on hyvinkin palkitsevaa. Näillä kahdella tulee alun jälkeen olemaan paljon seuraa toisistaan. Mä kyllä tunnen itseni sen verran hyvin, että kyllä mä jaksan. Ja jos en jaksa, mä osaan pyytää apua kun sitä todella tarvitsen.

Palataan vielä viime vuoteen hieman.

Kesä meni aivan liian nopeasti. Häät veivät paljon aikaa, vaikka alkukesästä olivatkin. Käytiin J:n kanssa pyörähtämässä Itämeren toisella puolella, semmoisella pienehköllä "häämatkalla". Ehkä sitten tulevaisuudessa pääsee kunnon lomalle, kaksin. Ja ehkä hieman etelämpään. Mutta meille tuo 3 päivääkin oli sopiva irtiotto arjesta, Pyryn takia en olisi kauempaa kestänyt ollakkaan. Vaikka toihan se irtiotto jotain muuta odotettavaa...

Pyrykin täytti viime vuoden puolella jo 1v. Lapsista sen kyllä kaikista eniten huomaa, miten nopeasti aika tosissaan menee. Hurjaa, että Pyrykin on elänyt jo kolmena eri vuotena, vaikka on vasta 1v!

Kuva: Jonne Kunnari photography

Kuva: Jonne Kunnari photography

Kuva: Jonne Kunnari photography

Kuva: Jonne Kunnari photography

Kuva: Jonne Kunnari photography

Kuva: Jonne Kunnari photography

Mulle jäi viime vuodesta paljon käteen. Paljon rakkautta, ystävyyttä ja hyviä hetkiä, joita en vaihtaisi milloinkaan pois. Mutta tänä vuonna on taas aika kääntää uusi sivu elämässä. Uusi ja erilainen jakso. Meidän tiimi kasvaa yhdellä henkilöllä, ja se muuttaa elämäämme taas aika paljon. Hyvällä tavalla. Mä uskon, että tämä vuosi tuo meille vähintään yhtä paljon kun viime vuosi. Mä olen tällä hetkellä erittäin tyytyväinen mun elämään. Ja onnellinen. Mitä muuta sitä kaipaakaan?


Kauan en malttanut blogin äärestä poissa olla. Myönnän kyllä jo nyt etukäteen, että postauksia tulee ihan juuri sen mukaan, miten ehdin ja maltan kirjoittaa. Älkää siis repikö pelihousujanne jos meistä ei viikkoon mitään kuulu! Mä en edelleenkään ota tästä mitään painetta ja stressiä itselleni, vaan kirjoitan silloin kun siltä tuntuu.